perjantai 16. tammikuuta 2015

Elämäni koirat 4/5: Essu

Elämäni koirat 4/5: Essu
(Madraz-Bunda Aliz)

Keväällä 1995 Fanni-koirani kasvattaja soitti ja tarjosi minulle sijoitukseen Fannin sukulaispentua, tricolour-väristä lyhytkarvacollienarttua. Ehdin jo innostua ajatuksesta, mutta kalkkiviivoilla kasvattaja päättikin pitää pennun itsellään. Minä olin ehtinyt jo pentukuumeen siihen vaiheeseen, johon oli vain yksi lääke. Kesäkin oli jo etukäteen pyhitetty pennunkaitsemiselle, palkintona siitä, että olin saanut hyväksymiskirjeen yliopiston kielitieteen laitokselle ja tarkoitus oli aloittaa opinnot syksyllä. Niinpä alkoi vimmainen korvikkeen hankinta. Pentu oli saatava. Monen mutkan kautta päädyin soittamaan eräälle mudikasvattajalle, jolla itsellään ei juuri silloin ollut pentuja, mutta hän tiesi yhden pentueen, jossa oli vapaana "tosi oudon värinen" narttupentu - siihen aikaan suomalaiset mudit olivat kaikki mustia tai fakója, Essu ja sen veli olivat ensimmäiset, ainakin eloon jätetyt ensimmäiset, riistanväriset pennut.

Sirkku Hilja Rauha Esteri Epä-Toivonen, tutuille Essu, ryhtyi koirakseni eräänä sateisena heinäkuun sunnuntaina 1995. Tuo pieni luppakorvainen kiharapää matkusti sylissäni Ilmajoelta Tampereelle tuijottaen minua suurilla, pyöreillä silmillään ja kuunnellen hartaasti jokaista sanaani. Aivan ensi hetkistä lähtien Essu leimaantui minuun hyvin voimakkaasti, ja se pysyi kiihkeän uskollisena, lähes yhden naisen koirana elämänsä loppuun asti.

Essua hankkiessani en tiennut mudeista juuri mitään, enkä ollut nähnyt kuin yhden yksilön kerran tokokisoissa. Onneksi kahden mudin omistaja Jaana oli juuri muuttanut takaisin Tampereelle ja vieläpä sen verran lähelle minua, että ryhdyimme harrastamaan iltalenkkeilyä yhdessä Niihaman metsissä. Syntyi Pirkanmaan Mudiklupi, jossa vilkas ja äänekäs pentuni sai kailottaa menemään rotutovereiden kanssa ilman tavallisten koirien omistajien paheksuvia katseita.

Ystävystyimme myös Piian kanssa, jolla oli Essua kolme päivää vanhempi sheltti Veera. Pennut löysivät heti yhteisen sävelen, ja me omistajatkin innostuimme älykkäiden ja toimeliaiden nassikoidemme kanssa tokoharrastuksesta. Pentukaksikkomme loisti paikallisen koirakerhon penturyhmässä kyvyillään ja kaappasi 1-vuotiskeväänään kurssin päättäjäiskisan kaksi ensimmäistä sijaa, vaikka kaikki muut osallistujat olivat huomattavasti niitä vanhempia. Piia ja Veera jatkoivat virallisiin kokeisiin asti ja Veerasta tulikin myöhemmin tottelevaisuusvalio. Minun hermorakenteeni salli tokokisat Essun kanssa vasta vuonna 1999, jolloin kävimme kaksi alokasluokan koetta saalistaen molemmista ykköstuloksen.

Hankittuani Essun huomasin pian, etten niinsanotusti ollut enää Kansasissa. Essu oli hyvin reaktiivinen koira, eikä minun ollut mitenkään vaikea kuvitella sitä rodun alkuperäisiin tehtäviin; pustalle pitämään koossa lammaslaumoja tai komentamaan juntturoivia nautaeläimiä, vahtimaan tiluksia ja omaisuutta, tai ajamaan takaa muutaman sata kiloa painavia villisikoja. Se oli rohkea, hullunrohkea jopa, sain huomata, kun se kerrankin ryntäsi täyttä kurkkua karjuen kohti kaukasianpaimenkoiraa, joka kehtasi lähestyä laumaamme. Se oli myös erittäin herkkä ja muisti epämiellyttävät kokemukset hyvin vahvasti. Sen ollessa vasta pieni pentu kävi lyhyen ajan sisällä useampi ikävä tilanne, jossa aikuinen koira hyökkäsi sen kimppuun, ja vaikka fyysiset vammat eivät olleet mittavia, henkiset arvet olivat syvät ja parantumattomat. Koko elämänsä aikana Essu luotti vain harvoihin ja valittuihin koiriin, ja niiden kanssa se sitten oli sitäkin rennompi, joskin piti aina kiinni oikeudestaan tarvittaessa vähän takajalkaan suunnatuilla hampailla muistuttaa kaveria siitä, että mudi oli aina päällikkö. Kaikkein liikuttavin kaveruustapahtuma nähtiin Essun ollessa parivuotias, kun kävimme koirakerhon luontoretkellä Evolla, ja Essu joutui kämppäkaveriksi berninpaimenkoirauroksen ja bullmastiffinartun kanssa. Jostain syystä nämä molemmat jättiläiset voittivat sen luottamuksen ja niinpä Essu patikoidessa sitten tepasteli rinta rottingilla isojen toveriensa vierellä. Ystäväni Sannan isokokoinen Rasmus-koira kuului myös Essun kaveripiiriin, ja ne muodostivatkin erittäin meluisan, mutta omalla tavallaan viihdyttävän Sekakuoro Huutajat -ryhmän rungon.

Ihmistenkään kanssa Essu ei todellakaan ollut mikään joka jampan kaveri. Sillä ei ollut mitään tarvetta lähestyä vapaaehtoisesti vieraita ihmisiä. Jos vieraat ihmiset lähestyivät sitä ilman sen suostumusta, se ilmaisi mielipiteensä kernaasti. Ei se koskaan ketään oikeasti purrut, eikä ollut hyökkäävä, mutta sen mielestä ihmisten oli syytä kunnioittaa sen henkilökohtaista tilaa. Samoin se otti erittäin vakavasti itse itselleen asettamansa tehtävän lauman ja sen omaisuuden vartijana. Sen soma nassu sai monet ihmiset esimerkiksi lepertelemään auton penkillä istuvalle Essulle, jonka reipas reaktio hyvin äkkiä palautti ihmiset turvallisen matkan päähän. Autoni takalasissa olikin jonkin aikaa tarra "Räjähdysvaara! Mudi autossa". Yhdessä vaiheessa maalla asuessamme nähtiin myös sellainen tilanne, jossa arviolta satakiloinen naapurin isäntä loikkasi ketterästi aidan yli Essun ilmaistessa mielipiteensä pihaan tunkeutumisesta. Kyseessä oli kuitenkin koira, jonka elopaino oli kaikki 12 kiloa, mutta Essun moton mukaan vahva persoonallisuus korvasi fyysiset puutteet.

Oman väen kanssa ja olonsa turvalliseksi tuntiessaan Essu oli mitä hurmaavin ja suloisin kainaloinen. Minulla oli sääntönä, että koirat eivät saa tulla sohville tai sänkyyn, eivät edes makuuhuoneeseen, mutta tämä sääntöhän ei koskenut Essua, koska se oli mudi. Sen mielipaikka oli sohvalla kainalossa jalat kohti taivasta. Siinä se kiehnäsi onnellisena itsekseen mutisten ja tuhisten. Se ei kuitenkaan koskaan loikannut huonekaluille ilman lupaa, vaan seisoi sohvan tai sängyn vieressä silmät innosta pullottaen ja huiskuhäntä ilmaa vispaten, ja vasta luvan saatuaan ponkaisi salamannopeasti kohotetun peiton alle tai kainaloon.

Essu rakasti kaikkea vauhdikasta tekemistä, kuten agilitya. Jonkin aikaa sen kanssa jaksoin harrastaa, sitten kyllästyin siihen, että se usein innoissaan  puri minua takapuoleen tai kyynärpäähän (tai huuleen, kuten toisessa niistä virallisista tokokokeista). Kävimme kuitenkin vuonna 1998 osallistumassa Agirotuun joukkueessa nimeltä Korkeelta ja kovaa (kaikki varmaan osaavat arvata mistä se nimi johtui), ja Essu teki hienon, nopean, virheettömän ja poikkeuksillisen hiljaisen radan, ja kun muillakin meni hyvin niin joukkuueemme sijoittui toiseksi möllisarjassa. Joku vahvahermoisempi ohjaaja olisi varmaan saanut siitä itselleen kivan kisakoiran, sen verran helppo se oli esteille opettaa, eikä sen into sammunut koskaan, vaan se oli aina valmis tekemään uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, varmaan maailman tappiin saakka.

Uiminen oli myös Essun lempiharrastuksista, johon se tosin oppi vasta reilu 1-vuotiaana. Tokoryhmän tauolla eräs sileäkarvainen kettuterrieri säntäsi aina innolla veteen heitetyn kepin perään, ja Essua ilmeisesti niin pänni se, ettei se itse uskaltanut, että kerran se sitten selvästi veti syvään henkeä ja kaahasi kepin perään, porskutti epämääräisesti huitoen Pyhäjärven aaltoihin ja palasi ylpeänä keppi suussa. Tämä harrastus jatkui sen koko elämän, tyylikään ei kovin paljon yhdessätoista vuodessa hioutunut, mutta rajaton innostus korvasi taidon puutteen.

Parasta Essussa olikin juuri sen loppumaton into ja riemu. Sen bravuuritemppuihin kuului pudonneen hanskan tai pipon tai minkätahansa esineen nouto. Mitä vanhemmaksi se tuli, sen pidempää se haki, ja sen nopeammin se oppi lukemaan minua - lopulta ei tarvinnut kuin ottaa hanskaton käsi taskusta ja Essu oli jo laukkaamassa tuhatta ja sataa menosuuntaan. Sen silmistä loistava, ja äänijänteistä kaikuva, ilo oli kertakaikkiaan aseistariisuvaa. 

Essun kanssa elin paljon hauskoja hetkiä. Tosin huumorintaju oli ajoittain myöskin aika tiukalla sen tempausten vuoksi. Parivuotiaana se sairastui kennelyskään ja muistan elävästi miten lääkitsin sitä yskänlääkkellä - ensimmäisen annoksen jälkeen aina kylpyhuoneessa. Nimittäin vaikka miten kauan pidin sen kuonosta kiinni ja silittelin kaulaa ja odotin, että se oli _varmasti_ nielaissut lääkkeen, välittömästi sen jälkeen kun irrotin otteeni Essu purskautti liemen suustaan pitkin seiniä. Pyöritteli sitten vielä hyvin viattoman näköisenä suuria silmiään.

Kaikki koirani olivat barf-ruokinnalla Liekin pentuajoista lähtien, mutta olin Essullekin jo koko sen eliniän syöttänyt välillä myös raakaa ruokaa. Jostain syystä Essulla oli kauhea vastanmielisyys jauhelihaa kohtaan. Kaikki muu upposi siihen kuin porokoiriin konsanaan, mutta ei jauheliha. Se nosteli lihaklönttejä ruokakupistaan lattialle ja seisoi sitten nyrpeän ja kiukkuisen näköisenä lihojen keskellä minua syyttävästi tuijottaen.

Vaikka tunsinkin huonoa omatuntoa kun jouduin enimmäkseen pitämään Essun kaltaista koiraa sille ihan vääränlaisessa ympäristössä, ei sen koko elämä onneksi ollut pelkkää kaupungissa asumista ja ärsyketulvissa liikkumista. Onnellisimmillaan Essu oli maalla asuessa, kun kaikkea ylimääräistä kuhinaa oli niin paljon vähemmän ja sillä selvästi turvallinen olo omalla pihalla. Se oli aivan kuin eri koira silloin. Samoin retkeillessä ja vaeltaessa Essu pääsi elementtiinsä. Se oli varsinainen Esteri Eräopas, joka osasi löytää kadonneet polut ja kuivassa erämaassa virtaavat vedet. Yhdelläkin Lemmenjoen reissulla se olisi myös jäänyt yöllä retkikodan ulkopuolelle töyräälle laumaansa vahtimaan, ihan piti komentaa se sisälle ja nukkumaan.

Maaseudulla asuessa sattui kuitenkin myös Essun elämän pahin tragedia, joka lähes vei sen hengen. Lokakuussa 2004 kaksi isoa huskyurosta riistäytyi omistajaltaan aivan kotinurkillamme ja kävi Essun kimppuun. Toinen koirista puri syvät haavat molemmin puolin Essun selkärankaa. Eläinlääkärin mukaan vain 9.5-vuotiaalle harvinaisen hyvä lihaskunto pelasti Essun hengen. Tämän jälkeen sen epäluulo muita koiria kohtaan luonnollisesti paheni entisestäänkin, mutta fyysisistä vammoista se onneksi toipui hyvin ja muunmuassa pääsi vielä seuraana kesänä Lappiin vaeltamaan.

Essu sai elämänsä aikana toimia leikkitätinä kolmelle koiranpennulle, ensin Savulle vuonna 1998, sitten Liekille 2004 ja Lumolle 2005. Etenkin Lumon tullessa 10.5-vuotias Essu näytti kohtalaisen hapanta naamaa jonkun aikaa, vetäytyi sohvan alle pärisemään eikä ollut huomaavinaan riehakasta pentua, mutta lopulta niistä tuli Lumon kanssa oikein hyvät kaverit, jotka nauttivat kilpajuoksusta ja keppileikeistä yhdessä. Oman laumansa kanssa Essu oli muutenkin aina onnellisen oloinen, vaikka se sinänsä olisi varmaan tullut aivan hyvin toimeen ainoanakin koirana, ehkä jopa mieluiten universumin ainoana.

Syyskuussa 2007 Essu sairastui äkillisesti maksatulehdukseen, ja myöhemmissä tutkimuksissa paljastui iso kasvain maksasta. Oli erittäin vaikeaa osata päättää milloin piti päästää pois koira, joka loikki metrisiä ilohyppyjä ovella ulkoilemaan lähtiessä yhtenä päivänä, mutta taas toisaalta nakersi kivuliaan oloisena jalkojaan toisena. Viimeiselle matkalle oli lähdettävä joulukuun viidentenä päivänä, pienen urhean soturini kietoutuessa tassuineen kaulaani eläinlääkärin pistäessä ensimmäisen piikin. Essu oli taistellut kasvainta vastaan yli kaksi kuukautta, ja samalla vimmalla se taisteli edelleen. Lopulta sen oli luovutettava, monta minuuttia hengityksen lakkaamisen jälkeen sen sydän löi vielä. Minä palasin kotiin, jossa kaksi porokoiraa otti minut iloisesti vastaan, ja silti tiesin, että ilman Essua maailma tulisi aina olemaan erilainen.

Mudinomistajan motto: jos haluat selvitä elämästä helposti, hiljaisesti ja huomaamattomasti, älä hanki mudia. Mutta jatkona tähän voisi lisätä, että jos haluat elämääsi ehdotonta uskollisuutta, syvää kiintymystä, ainaista valmiutta mihin vain ja suurta urheutta, hanki mudi.


Heinäkuu 1995. Pikku-Essuli-höpönassuli. Fanni vahtii tilannetta.



Elokuu 1995



Lokakuussa 1995 Veeran kanssa.



Maaliskuussa 1996. Pirkanmaan mudiklupi: Essu, Salli ja Ada.



Toukokuussa 1996. Essu 1 v



Syksyllä 1997. Pieni metsän menninkäinen.



Agirodussa 1998, Korkeelta ja kovaa -joukkue palkintojenjaossa.



Kevättalvella 1999 Fannin ja Savun kanssa Puomikadun pellolla.



Keväällä 2001



Maaliskuussa 2004. Rasmus, Urho, Niehku, Essu ja Savu.



Huhtikuu 2004. Katu-uskottavassa (Fannilta perityssä) kaulapannassa kukkulan kuningattarena.



Kesäkuu 2004. YÖK! Miksi kupissani on JAUHELIHAA?!



Heinäkuu 2004. Essun happy place; oma piha, oma pallo ja oma lauma.



Syksyllä 2004.



Huhtikuu 2005. Normimeininki.



Huhtikuu 2005. Essun aarre, loksupallo (halkinainen tennispallo, joka loksuu ihanasti kun sitä pureskelee).



Huhtikuu 2005



Kesäkuussa 2005 Muotkatunturien vaelluksella.



Joulukuu 2005. Mikä on tuo hirveä musta olento pedilläni?



Heinäkuu 2007. 12-vuotias Essu päihittää edelleen porokoirat keppien noudossa.



Marraskuussa 2007 Savun ja Lumon kanssa. Potilas kääritty lämpimään takkiin.



5.12.2007. Muutaman tunnin kuluttua kuvan ottamisesta Essu oli poissa.


tiistai 13. tammikuuta 2015

Elämäni koirat 3/5: Fanni

Elämäni koirat 3/5: Fanni
(Baubon's Nice Nancy)

Oltuani vuoden verran taas yhden koiran omistaja - vajaat kaksi vuotta luonani viettänyt kodinvaihtaja Milla Teräsvilla, isovillakoira sekin, oli muuttanut äidilleni lellittäväksi - aloin taas suunnitella toisen koiran hankintaa. Tokokisoissa olin tavannut monta kivaa collieta ja viehättynyt niiden rauhalliseen ja ystävälliseen olemukseen. Villakoirien turkinhoitoon työlääntyneenä päätin tutustua lähemmin lyhytkarvaiseen (nyk. sileäkarvainen) versioon.

Fanni syntyi Imatralla 5.2.1991 ja sen ollessa viiden viikon ikäinen matkustin sitä katsomaan. Narttupentuja oli neljä, kaksi tricolouria ja kaksi soopelia. Valinta ei loppujen lopuksi ollut vaikea; Fanni hurmasi minut viimeistään siinä vaiheessa kun se rihui pakastimen takana irrottamassa johtoa seinästä muiden pentujen jo kellistyttyä unille.

Hörökorvaisesta makkarasta kasvoi kaunis ja hieno koira. Fanni oli loputtoman hyväntuulinen ja ihmisrakas olento ja se tuli loistavasti toimeen myös muiden koirien, kissojen, hevosten ja pikkulintujen kanssa. Jonttu-kissani kanssa ne olivat erottomaton parivaljakko heti ensi päivästä lähtien. Noin vuoden iässä Fannilla oli nuori kapinallinen -vaihe, joka toisin ilmeni vain toisten narttukoirien haastamisena, mutta tämän vaiheen mentyä ohi siitä sukeutui mitä sosiaalisin ja hyväkäytöksisin koira, joka myöhemmin asettui luonnostaan minkä tahansa koirajoukon johtajaksi ilman minkäänlaisia murinoita tai tappeluita.

Fannin kanssa oli hauska harrastella kaikenlaista. Kokeilimme agilitya ja tokoa ja vähän pk-lajejakin, mutta päästyämme pelastuskoiraharjoituksiin Fannin ollessa 4.5-vuotias, tiesin meidän molempien löytäneen sen meille sopivimman tien. Fanni läpäisi senaikaiset viranomaistason vaatimukset reilu viisivuotiaana ja toimi seuravat viisi vuotta työkaverinani etsinnöissä. Etsintäkoirana se oli rauhallinen, luotettava ja helppolukuinen, ja sen kanssa työskentely oli aina hyvin palkitsevaa. Fanni piti itsekin työstään, siitä kertoi usein sen päälaelta nouseva hento kukkaistuoksu koiran nukkuessa etsinnän jälkeen väsymystään pois nojatuolissaan.

Pyörähdimme muutamassa näyttelyssäkin, etenkin veteraaniluokassa ja Fannista tulikin muotovalio seitsemänvuotiaana. Ilman näyttelytuomareiden arviotakin oli helppo todeta sen olleen hyvin kaunis, uljas ja tyylikäs koira. Tuomarit hehkuttivat sen  kauneutta silläkin kerralla, kun ajoimme näyttelyyn suoraan koko yön kestäneestä etsinnästä, molemmat niin väsyneinä, että Fanni piti houkutella autosta nakeilla ja itse nukahdin kehän laidalle penkille vuoroamme odottaessamme, ja vaikka Fannilla oli pihkaa päässä ja selässä ja takiaisia housukarvoissa.

Se oli myös luonteeltaan täyttä kultaa, ihan virallisen luonnetestinkin perusteella (237 pistettä ja mm. +2 hermorakenne). Osasi se olla hassukin, etenkin kieriessään höperönä ruohikolla tai sänkipellolla, tai sukeltaessaan vesileluja järvestä. Kerran se onnistui agilityharjoitusten tauolla Eteläpuistossa upottamaan kelluvan frisbeensä, ja jokaikinen viikko sen jälkeen, pitkälle syksyyn asti se kävi toiveikkaana etsimässä kadonnutta aarrettaan. Fanni rakasti juoksemista, uimista sekä kaikenlaista noutamista ja esineiden perään sinkoilua. Kerran se meni vaudilla kävyn perään, kiilasi itsensä suoraan männyn ja kallion väliin ja jäi päästään siihen kiinni. Pitkään siinä meni ennen kuin sain sen hivutettua irti, ilman suurempia ruummiillisia vahinkoja (sillä oli onneksi hyvin paksu karva ja joustava kaulanahka). Olisi ollut aika noloa joutua soittamaan pelastuslaitos paikalle. Pallojen perässä Fanni oli myös ihan hillitön, ja sillä oli myös kuudes aisti: se osasi haistaa pyöreän. Tästä vakuutuin viimeistään silloin kun tuo muuten niin kuuliainen ja tottelevainen koira ponkaisi useammankin kerran lenkkipolulta jonnekin pöheikköön käskyjä kuuntelematta, ja palasi onnellisena pallo suussa.

Parasta Fannissa oli sen ehdoton luotettavuus niin pienten lasten, toisten koirien, kissojen, vanhusten ja ylipäätään melkein minkä tahansa tilanteen suhteen. Se oli niin ystävällinen ja rauhallinen, että moni koirakammoinenkin voitti sen avulla ainakin hieman pelkoaan. Viisikkoelämänvaiheessamme (uusioperheen koiralauma, johon kuului Fannin lisäksi kolme mudia ja porokoira) pelkkä sen nouseminen valtaistuimeltaan, eli pehmoisesta nojatuolistaan, sai jostain mitättömästä asiasta kärisevät alaimaiset hajaantumaan tahoilleen korvat lipassa suurta päällikköään kumartaen. 

Yksi elämäni vaikeimpia päätöksiä oli Fannin jättäminen isäni hoitoon muuttaessani Tampereelta omakotitalosta Joensuun keskustaan  pieneen yksiöön lähtiessäni jatkamaan opintojani. Pohdin asiaa monelta kantilta ja päädyin siihen, että nuoremmille koirille sopeutuminen uusiin ympyröihin olisi vielä kohtuullisen helppoa, mutta yli 11-vuotiaalta, jo hiukan vanhuudenhöpertyneeltä Fannilta se olisi ollut ehkä liikaa vaadittu. Niinpä päätin asian mielestäni koiran kannalta parhain päin, mutta kaduin sitä kuitenkin Fannin elämän loppuun saakka, enkä vieläkään ole varma teinkö silloin aikanaan oikein. 

Fanni eli elämänsä viimeiset puolitoista vuotta koko ajan enemmän omassa maailmassaan. Se oli alkanut jo reilu kymmenvuotiaana pikku hiljaa liukua jonnekin, mistä sitä ei oikein tavoittanut. Se saattoi pyytää ulos, mutta ulos päästyään ei muistanut mitä siellä piti tehdä, vaan seisoi hämmentyneen ja eksyneen näköisenä häntää epävarmasti heiluttaen. Luin silloin joitain artikkeleita siitä, miten tutkijat olivat havainneet koirilla samantyyppisiä dementian oireita kuin ihmisillä, ja  Fanni todennäköisesti oli elävä esimerkki juuri siitä.

Kävin Fannia tapaamassa Tampereella viimeisen kerran elokuun alkupuolella 2003. Se oli henkisesti jo lähes kokonaan poissa, vain ihan lähtövaiheessa kun tirautin muutaman kyyneleen sen silkkikorvan juureen, se jotenkin hetkeksi havahtui, laittoi korvat lippaan ja lipaisi kielellään korvaani, aivan kuin silloin ennen. Puolentoista viikon kuluttua tästä tapaamisesta, ollessani matkalla kotiin Pohjois-Karjalaan viikon Lapinvaellukselta, sain puhelinsoiton. En tiedä kumpaa itkin enemmän, sitä että Fanni oli poissa vai sitä, etten saanut itse olla mukana sen viimeisellä matkalla, jolloin asian lopullisuus olisi ollut ehkä helpompi hyväksyä. 

Fanni oli kertakaikkisen upea tyyppi, jonka kanssa oli paitsi hauskaa, myös äärettömän helppoa ja mukavaa elää. Ottaisin senkaltaisen koiran riemusta kiljuen uudestaan milloin vain. Kun vain voisikin osua samanlainen  lottovoitto kohdalle toisenkin kerran elämässä. 


Maaliskuussa 1991 Imatralla. Fanni 5 viikkoa.


Seitsemänviikkoinen Fanni ja Jonttu-kissa.


9 viikkoa


Fanni bestiksensä Neron kanssa Raahessa keväällä 1992.


Uimamaisteri kesällä 1995


Minne se mun lelu nyt…


Ta-DAA!


Kuopiossa Pelastusopistolla toukokuussa 1997 (tai -98, en muista kun kävin molempina vuosina).


Kuopiossa Pelastusopistolla toukokuussa 1997 (tai -98 tämäkin, ainakin samana vuonna kun edellinenkin).


Ja edelleen Kuopiossa pelastusopistolla -97 tai -98. Etsittiin kadonneita vaahtosammutetussa huoneessa.


Se on täällä se mummo!


Mikkelissä Agirodussa 1999.



Savun kanssa Pyhäjärven jäällä kevättalvella 2000.


Mummo löytyi!


Kesällä 2001. Fanni on kymmenvuotias. Viimeinen kesämme yhdessä (seuraavana olin jo Joensuussa).

lauantai 10. tammikuuta 2015

Elämäni koirat 2/5: Maffe

Elämäni koirat 2/5: Maffe
(Leonine I am Mafalda)

Vuosien renkuttamisen, anelun, toivomisen ja lopulta reilun vuoden kestäneen hoitokoira Fian säännöllisen ulkoiluttamisen jälkeen vanhempani eräänä alkukeväisenä päivänä vuonna 1983 pudottivat pommin sunnuntaina ruokapöydässä: saisin vihdoinkin sen ikioman koiran. Kaikenlaisia ehtoja asetettiin: koira ei saisi jäädä vanhempieni hoidettavaksi (kolmen vuoden päästä kun aloitin abivuoden äitini vihdoin pyysi että saisi edes _joskus_ ulkoiluttaa sitä kun tein koulupäivien lisäksi siivoustöitä jokaisena arki-iltana), maksaisin itse säästörahoistani puolet koiran hankintahinnasta (joka oli silloin 2000 markkaa) ja koiran rodun pitäisi olla sellainen, ettei siitä lähtisi karvaa. Pahkeinen! Ei jäänyt kauheasti vaihtoehtoja, ja haaverotuni dalmatiankoira putosi heti listalta. Vehnäterrieri ja villakoirat jäivät lopulta jäljelle, ja hoitosaksanpaimenkoiraani kovin mieltyneenä halusin koirankokoisen koiran, eli lopullinen valinta kohdistui isovillakoiraan.

Hoidin oma-aloitteisesti yhteydenotot kasvattajakandidaatteihin puhelimitse, ja tapahtui sellainen ihme, että alunperin eniten koiranhankintaa vastaan ollut äitini lähti kanssani bussimatkalle Kankaanpäähän tapaamaan kasvattajaa ja tulevaa äitikoiraa. Reilun kuukauden jännittyneen odotuksen jälkeen sain toukokuun 7. päivänä 1983 kauan odottamani puhelun: koirani oli syntynyt. Yhden uroksen ja kuuden nartun porukasta kävin parhaan ystäväni kanssa taas bussilla tekemässä Suuren Valinnan - joka kohdistui siihen vikkelimpään ja eniten häntä porkkanana pystyssä pontevasti esiintyneeseen narttuun. Luovutusikäisen Maffen (nimi jalostui sutjakasti virallisesta nimestä Leonine I Am Mafalda) toimitus tapahtui 1.7. suoraan kotiovelle ja näin olin yhtäkkiä Koiranomistaja.

Maffe ei suinkaan ollut teinitytölle helppo ensimmäinen koira. Jo turkinhoito oli todella vaativaa säännöllisine pesuineen ja trimmauksineen (olin kaiketi mennyt lupaamaan kasvattajalle, etten klanittaisi koiraa ihan lyhyeksi ennen kuin se olisi esiintynyt jonkun verran näyttelyissä, minkä se tekikin valmistuen muotovalioksi 2-vuotiaana, minkä jälkeen turkin pituus vaihteli kiharakarvaisen noutajan näköisestä puliin, jaksamiseni ja mielihalujeni mukaan), mutta etenkin sen hyvin itsevarma ja itsenäinen luonne loi omat haasteensa. Jokusenkin kerran painiskelin koiran kanssa itku silmässä lenkkipolun varressa tai etsiskelin sitä jostain takapihoilta, jonne se oli karannut kissan perässä. Maffe oli kuitenkin erittäin ihmis- ja koirasosiaalinen, joten sen kanssa oli helppo liikkua missä vain (kunhan se oli kytkettynä!) eikä se joutunut koskaan tappeluun minkäänlaisten koirien kanssa. Hervannassa oli hyvät lenkkimaastot ja paljon koiranulkoiluttajia, ja tutustuinkin valtavaan määrään ihmisiä, enimmäkseen aikuisia, joiden kanssa muodostui jopa vuosikausia kestäneitä ystävyyssuhteita, mikä oli turvattoman nuoruuden myrskyissä ihmistaimelle merkittävä asia.

Maffen kurittoman ja omapäisen luonteen vuoksi lähdin sen kanssa tottelevaisuuskoulutuksiin, ja yllättäen tokokentällä siitä kuoriutuikin melko innokas ja vastaanottavainen oppilas (vaikka kyllä sitä joskus reeeneissäkin pyydystettiin porukalla Prisman parkkipaikalla sen vetäessä riemurallia toisten koirien ympärillä). Innostuin myös kilpailemisesta ja Maffesta tulikin tottelevaisuusvalio (silloisilla säännöillä, eli 3 x 1. palkinto joka luokasta, joista korkein oli voittajaluokka) vuonna 1986, Maffen ollessa kolmevuotias. Kilpailimme myös kerran SM-kisoissa Messukeskuksessa ja osallistuimme villakoirien pohjoismaiden väliseen maaotteluun. Kokeissa käyminen oli aina yhtä jännittävää, koska tulos saattoi vaihdella luokkavoitosta lähes täysillä pisteillä hillittömään pelmuamiseen (kuten tapahtui niinä parina kertana kun kävimme kymmenvuotiaan Maffen kanssa kokeilemassa uutta erikoisvoittajaluokkaa). Moni silloinen kanssakilpailija muisti erityisesti sen kerran, kun tunnistusnouto Maffen tapaan sujui niin, että ensin se suuntasi hyvin määrätietoisesti kohti tuomaripöytää, sieppasi sieltä evässämpylän, pisteli sen poskeensa, jatkoi tunnistuskapuloille ja toi hyvin eleettömästi ja varmasti sen oikean.

Suurin taistelu minun ja Maffen välillä käytiin vuonna -89 kun hankin kissan - kesti useamman kuukauden että se lakkasi jahtaamasta kissaparkaa. Kun se lopulta tottui Jonttuun, oli se sen jälkeen mitä luotettavin kumppani (ja makuualusta) myös myöhemmin tulleille Kanelille ja Jussille. Ulkona vapaanaollessaan se edelleen ajoi vieraat kissat oikein mielellään puuhun.

Ensimmäisen kerran jouduin kohtamaan lemmikin kuoleman marraskuussa 1995. Maffelta poistettiin tulehtunut poskihammas, ja sen munuaiset eivät kestäneetkään nukutusainetta vaan se sai pahat myrkytysoireet. Eläinlääkäri lähetti meidät nesteytyksen ja lääkityksen jälkeen kotiin, enkä enää yöllä saanut sitä minnekään hoitoon kun sen tila paheni pahenemistaan. Maffe-parka nukkui pois hyvin epäarvokkaasti kärsien, enkä varmasti pääse koskaan yli sen aiheuttamasta syyllisyydentunteesta. Myöhempien koirieni kanssa olenkin pitänyt visusti huolen, että ne ovat päässeet lähtemään mieluummin vähän liian aikaisin kuin yhtään liian myöhään.



1.7.1983. Hän on täällä tänään.




Tässä taisi tulla ensimmäinen voittajaluokan ykkönen. Ja kuten näkyy, jo silloin olivat toimittajat ihan yhtä pihalla koiraharrastusten uutisoinneista kuin nykyäänkin.


Fannin kanssa 1992.Huomioi katu-uskottavat niittipannat molemmilla (no Fannin niitit ei näy kyllä, mutta samanlainen on kuin Maffenkin).


1993


1995





perjantai 9. tammikuuta 2015

Elämäni koirat 1/5: Fia

Facebookissa kiertää pitkästä aikaa sellainen haaste, että se sai minutkin tarttumaan kynään, tai siis näppäimistöön, ja naputtelemaan joitain tarinoita viidestä elämääni rikastuttaneesta koirasta.

Elämäni koirat 1/5: Fia.
Jo ihan pikkunaperosta asti olin toivonut itselleni koiraa. En kyllä tiedä mistä se koirainnostus alkoi, kun ei lähipiirissäkään oikein missään koiria ollut, paitsi maalla mummilassa pystykorvia, jotka eivät oikein pikkulapselle leikkikavereiksi sopineet. Joka tapauksessa alkoi vuosikausia kestänyt hillitön kirjaston koirakirjojen roudaus ja jokaisen mahdollisen vastaantulevan koirapolon lääppiminen ja halailu. Vanhemmat taisivat vain pyöritellä päätään kuusivuotiaan joululahjalistasta löytyville "1. lahjatoive: koira, 2. lahjatoive: taikasauva, jolla voin taikoa itselleni koiran" -jutuille. Joskus kymmenvuotiaana minulla oli jo useampi vihko täynnä lehdistä leikattuja koirankuvia ja kirjoista kirjoitettuja tarkkoja informatiivisia selvityksiä eri rotujen ominaisuuksista.
Vuonna 1982 pääsin muutaman kuukauden ajaksi nauttimaan naapurissa asuvan englanninspringerspanielin satunnaisista ulkoilutuksista, kunnes Lilli-luppakorva annettiin pois eroahdistuksen takia. Loppukesällä -82 isäni sitten järjesti minulle uuden ulkoilukaverin erään tuttavansa kautta: saksanpaimenkoiranarttu Fian nuori emäntä oli aloittanut lukion eikä ehtinyt enää lenkkeillä koiransa kanssa riittävästi.
Tästä alkoi lähes vuoden kestänyt kumppanuus aivan upean koiran kanssa.
Fia oli muistaakseni neljä- tai viisivuotias, erittäin ystävällinen ja tottelevainen koira, joka tuli hyvin toimeen sekä ihmisten että toisten koirien kanssa, niinpä sen isäntäväki uskalsi antaa sen ulkoilutettavaksi hintelälle teinitytölle. Ainoa vika Fiassa oli sen hillitön vetäminen remmissä, mutta sen kuuliaisuuden ja ehdottoman tottelevaisuuden vuoksi sitä oli helppo pitää enimmäkseen vapaana. Se oli myöskin hillitön keppi- ja pallohullu, mutta tulipa treenattua käsivarsilihaksia sekä remmikävelyn että pallojen heittelyn muodossa.
Tuolloin pelasin vielä aktiivisesti jalkapalloa ja meillä oli harjoitukset pari kertaa viikossa ja pelit päälle, eivätkä ne yläasteen koulupäivätkään ihan lyhyitä olleet. Tästä huolimatta pyöräilin tai kävelin Fian luo koulun jälkeen lähes jokaisena arkipäivänä ja lenkkeilin sen kanssa päivän muusta ohjelmasta riippuen tunnin "pikalenkistä" aina iltamyöhään asti pitkin Hervannan metsiä ja katuja. Paras ystäväni, jolla oli cockerspanieli Minni, asui Turtolassa, eikä ollut ollenkaan tavatonta, että suuntasimme Fian kanssa sinne kävellen, ja illalla takaisin. Fian omistajat halusivat maksaa minulle taskurahaa "työstä", mutta minä olisin ollut ihan onnellinen pelkästä mahdollisuudesta viettää aikaa tuon uljaan ja hienon eläimen seurassa.
Oli täysin Fian ansiota, että vanhempani vihdoin ymmärsivät, että mahdollinen perheeseemme hankittavan koiran hoito ei tulisi jäämään heidän kontolleen, ja niinpä keväällä -83 sain lupauksen omasta koirasta. Myöhemmin syksyllä, kun pentu oli jo minulla, tapasimme sattumalta Fian omistajineen lenkkipolun varrella. Muistan edelleenkin sen kohteliaan ystävällisen hännänheilutuksen, ikään kuin se olisi ollut hieman loukkaantunut siitä, että vaihdoin Hänen Ylväytensä sellaiseen mustaan karvatursakkeeseen.

Fia ja minä huhtikuussa 1983.


Minä ja Fia toukokuussa 1983.