sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kaverikoira


Otettiin Lumon kanssa vastaan sunnuntaikävelykutsu, kun kerran oikein kotoa autolla noudettiin ja uusiin lenkkimaastoihin kuljetettiin. Aurinkokin paistoi, eikä olo ollut edellisiltaisesta lääkityksestä huolimatta ollenkaan kehno. Mentiin siis metsään paikassa, jolla on kyllä aivan erityisen epämiellyttävä nimi: Lihasula (yäk!). Mutta metsä oli hieno, puut paljon matalampia kuin kotinurkilla ja näin ollen koko ympäristö paljon valoisampaa, ja puiden lisäksi oli paljon kallioita ja kaikenmoisia maastonmuotoja (ja kalvottomaan lenkkitossuun iloisesti lirisevää jääkylmää vettä). Lumoa ilahduttivat erityisesti monet hienot kivenkolot, joissa varmaan jokaisessa se piipahti katsastamassa sopivaa synnytyspaikkaa mielikuvituspennuilleen. Eipä siitä paljon iloa kaverilleen Tuiskulle ollut, mutta silti tuntui, että molemmilla koirilla oli mukavaa. Ehkä se on kuitenkin se sellainen yleinen porukkahengailu itsessään, joka laumaeläintä aina ilahduttaa, vaikkei varsinaisesti yhdessä puuhailtaisikaan.

Hyvä pössis. Ja ihana talven aavistus!










Huomenna reumapolille ottamaan vastaan uusi taisteluväline eli biologinen ase, jonka avulla on toiveissa päästä näistä tehottomista ja tomumajaa rasittavista napeista kokonaan eroon, ja tietenkin myös tulehtuneista nivelistä. Taistelu jatkukoon! Vielä kun kaivan säilytyspaikoistaan esiin talvikengät, nahkarukkaset ja 70-luvulta peräisin olevan WWF:n pandakaulahuivin, olen valmis. Antaa tulla talvi, pakkanen ja lumi! Tuskin maltan odottaa!

Makrohaaste #117: Keltainen


Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ!

VIIKON AIHE:

KELTAINEN



***
Muiden MakroTex -haastekuvia täällä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Valokuvatorstai #299: Valo



Pitkästä aikaa osallistun Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe tällä viikolla on valo. Kuvattu ihan tavallisella koiralenkillä ihan tavallisessa lähimetsässäni.

***
Muiden näkemyksiä valosta täällä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Makrohaaste #116 - Sadunomainen

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde läheltä. Viikon aihe: sadunomainen.


"Jos vaikka tulee sade", pikku panda sanoi ja istahti mättäälle kohentamaan päähinettään.
"Sen tähden minulla on hattu valmiiksi päässä. Koskaan ei voi olla liian varautunut".

****
Muiden MakroTex-haastekuvia täällä.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ihan helmee



Ihme päivä. Että eilisen, lähes kokonaan nukutun, pahoinvoidun ja kertakaikkisen surkean päivän jälkeen voi tulla tällainen.

Heräsin, join aamukahvia (yksi mitallinen Arvid Nordqvistin Franskrostia ja toinen Pauligin vaniljaa) ja söin aamupalaa (ruisleipää, juustoa ja ruotsalaista rucolaa). Lumo söi kananraadon (pakastettu broilerinselkä).

Lähdimme auringonpaisteessa ulos, ihan vain tuohon lähimetsään.










Ja nyt istun tässä, kuuntelen Adelea eikä edes tämä itketä minua nyt.


But don't you remember? Don't you remember?
The reason you loved me before
Baby, please remember me once more

When was the last time you thought of me?
Or have you completely erased me from your memory?
I often think about where I went wrong
the more I do, the less I know



Juuri nyt, juuri tänään, olen ihan ookoo. 

Ja aurinko paistaa edelleen.

Äiti


Jos eilen ihmettelinkin ajan juoksua katsellessani juuri hankkimaani koiranpentua, joka yhtäkkiä täytti kahdeksan vuotta, olen nyt erityisesti pohtinut aikaa ja sen lyhyyttä ja pituutta vähän ikävämmän asian äärellä.

Reilu viikko sitten tuli kuluneeksi kaksikymmentäyksi vuotta äitini kuolemasta. Kuollessaan hän oli saman ikäinen kuin minä nyt. Ajatus siitä, että elämäni loppuisi nyt, tässä vaiheessa, on äärettömän surullinen. Elämä jäisi kesken. Mietin usein miten kesken se äidilläni jäi.

Valitsin aikoinaan äidin jäämistöstä joitain kuvia muistoksi hänestä ja laitoin tuon yhden albumiini. Kuvan alle olin kirjoittanut sitaatin Tolkienia:

Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessä päin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen.
Kunnes se taas tien suuremman kohtaa,
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.


En koskaan saanut todella tuntea äitiä, itse aikuisena. Hän muutti pois ylioppilaskeväänäni ja välimme olivat huonot monien hankaluuksien jäljiltä. Millaiseksi olisikaan elämäni muodostunut, jos olisin saanut tilaisuuden korjata nuo huonot välit.

Mielikuvissani on äiti, jolle soittaa iloisissa ja surullisissa oloissa. Äiti, jonka kanssa lähteä matkoille. Äiti, jonka kanssa pohtia elämää ja vanhenemista.

Mihin nyt? Tiedä en.

Kahdeksan vuotta Lumouksen vallassa


Koirani Lumo, tuo puikkonokkainen, puuhkahäntäinen metsän menninkäinen, täytti taannoin kahdeksan vuotta. Kahdeksan! Ja ihan vasta juuri hetki sitten se oli pieni saparohäntä, joka kasvattajan luona Kuhmossa kirmaili lokakuisella pihamalla ja antoi kyytiä niin omenapuun oksille kuin perheen kissallekin. Jos ei muusta niin koirastaan tämän elämän kiihkeän etenemistahdin huomaa liiankin selvästi.

Kaivelin merkkipäivän kunniaksi sankarittaren valokuva-arkistoja. Antaa kuvien kertoa millainen tyyppi Lumo on.

Ensin pääasia:










Melko selvää lienee, että Lumo on aina KUULLUT ja HAISTANUT erittäin hyvin.

Seuraavaksi häntä:












Lumo ei ole oikein osannut päättää olisiko kippura- vai suorahäntäinen. 
Isältään se on perinyt tuon muhkeuden. 


Pään ja hännän välissä on tietenkin kroppa:











Ensimmäisestä kuvasta voisi luulla, että Lumosta kasvoi hirveä mörssäri, mutta ihan sopusuhtainen siitä sitten lopulta tuli. Paitsi bikiniaikana...

Lumo on hassu koira, joka tykkää monenlaisista asioista. Kuten esimerkiksi:

kaivamisesta





kuperkeikkailusta ja kieriskelystä



















erilaisten marjojen mussuttamisesta





leluilla leikkimisestä









lähellä olemisesta


















Lapissa vaeltamisesta






















maantasolta ylöspäin pyrkimisestä











relaamisesta











ja kavereiden kanssa hengailusta















Sellainen se Lumo on, ja paljon muuta. Oma höpöNASSU.