sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kunnei ninnei



Kesäloman (osa 1) viimeinen päivä. Tuntureilta palasin jo tiistaina, ja alkuperäinen ajatus oli lähteä torstaina loppuviikoksi Helsinkiin. Mutta. Joskus, ja minusta tuntuu, että minulla joskus tarkoittaa ihan samaa kuin aina, ei koskaan, ei vain jaksa. Tuli kaikenlaista vastustusta ja hankaluutta, pienehköjä asioita, jotka yhdessä yhtyivät isoksi palaksi, jota en saanut nieltyä. Jäin kotiin.

Olen ihan loppumattomasti pohtinut elämääni nämä viimeiset lomapäivät. Miettinyt tuleeko siitä koskaan enää normaalia. Aika parantaa monia haavoja, sen tiedän, ihan kokemuksestakin. Niinpä uskon kyllä lopulta pääseväni yli erosta, joka vei minulta jalat alta, tyhjensi kaiken, täräytti elämän tuhannen kappaleiksi ja jätti vain tyhjän taulun, johon olen pikku hiljaa tässä alkanut piirrellä uusia suuntaviivoja. Olen hyväksynyt sen, että ihmissuhde, johon olin täysin sitoutunut, ja jonka uskoin, tai ainakin vahvasti toivoin, kestävän jopa sairastamiseni mukanaan tuoman synkkyyden ja väsymyksen, päättyi, koska sen toinen osapuoli lähti jossain vaiheessa suunnittelemaan omaa elämäänsä, johon minä en vain enää kuulunut. Enää en usko sen ainakaan kokonaan johtuneen siitä, että sairaana en ollut hyvä elämänkumppani. Elämämme kasvoivat eri suuntiin, huomaamattani. Vaikka olen edelleen hyvin surullinen, olen hyväksynyt sen.

Sen sijaan minun on ollut erittäin hankala hyväksyä se tosiasia, että sairastan kahta parantumatonta sairautta, jotka molemmat vaikuttavat elämääni välillä melko voimakkaastikin. Sopivalla lääkityksellä molempia voidaan hoitaa niin, että oireet helpottavat, ainakin väliaikaisesti, mutta se varsinainen sairaus ei parane, ei lähde pois, ei vaikka kuinka tahtoisin.

Taannoin eräs ihminen, kuultuaan viimevuotisesta masennuksestani ja lähes rotkon reunan yli vieneestä työuupumuksestani, sanoi, varmaankin hyvää tarkoittaen, että kumpa nyt vain saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja ajateltua vain hyviä asioita, näin masennuskin paranisi. Ikävä tuottaa ihmisille pettymys, mutta hei, masennus ei ole tahdonalainen asia samalla lailla kuin vaikkapa hiusten värin muuttaminen. Ei kai kukaan tosissaan usko, että masennuksen kanssa kamppaileva ihminen valitsee olotilansa vapaaehtoisesti? Törmäsin eilen ihailemani brittinäyttelijä ja -kirjailija Stephen Fryn blogikirjoitukseen Only The Lonely, jossa hän kirjoittaa samasta asiasta.

“How can someone so well-off, well-known and successful have depression?” they ask. Alastair Campbell in a marvelous article, suggested changing the word “depression” to “cancer” or “diabetes” in order to reveal how, in its own way, sick a question, it is. Ill-natured, ill-informed, ill-willed or just plain ill, it’s hard to say. 

Todellakin, tämä minunkin keskustelukumppanini olisi ehkä ymmärtänyt olotilaani paremmin, jos olisin kysynyt häneltä, eikö hänenkin mielestään minun kannattaisi vain ajatella positiivisia ajatuksia niin tämä nivelreumakin paranisi, ihan tuosta vain, ajatuksen voimalla.

Mutta kun ei parane, ei reuma eikä mieliala. Ja niiden kanssa minun on nyt vain elettävä.

Onneksi on hyviä asioita, jotka tuovat iloistakin mieltä. Kuten ystävät. Vaeltaminen. Lappi. Koira. Kun kaikki nämä yhdistetään, syntyy terapiaviikko, jolla on niin paljon kansanterveydellisiä vaikutuksia, että Kelan pitäisi oikeastaan maksaa korvausta vaellusreissun kustannuksista.

Geatkebassi (The Trailer) from Hiutale on Vimeo.

Loma päättyy tänään, lisää on luvassa vasta elokuun lopulla. Onneksi koira tulee kotiin ensi viikolla (se on ollut kesätöissä itä-Suomessa ennen ja jälkeen vaelluksen), ja työnteko tarjoaa sopivasti puuhaa aivoille. Ei jouda niin paljon murehtia ja märehtiä. Kun nyt kuitenkin on sentään elossa, ja kohtuullisissa sielun- ja ruumiinvoimissa.