maanantai 23. joulukuuta 2013

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulun alla




Melkein voisi luulla, ettei ole joulutunnelmaa, koska

a) sataa vettä
b) on pimeää
c) vietän toistamiseen joulua kahdestaan Lumon kanssa
d) "joululoma" on jälleen vain kolme päivää (mikä sekin on tietysti päivän pidempi kuin monena muuna jouluna)

Mutta kas kummaa! Sisuksissa ei suinkaan vello vuoden takainen maksimaalinen synkkyys ja surkeus, yhtään ei itkupillitä eikä sadekaan muuta mieltä mustaksi.

Ei tässä nyt varsinaisesti tonttulauluja lauleta tai kuusta koristella, mutta kyllä! Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Vihdoinkin. Ja se, jos mikä, riittää jouluksi - ja joulun jälkeenkin.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Pienet on ilot


Jossain vaiheessa olin hyvä ihminen ja jaksoin kaivaa jokaisesta päivästä pienen ilon, jos ei muuten niin vaikka väkisin pusertamalla (teho perustuu samantyyppiseen uskomukseen kuin se, että kun hymyilee niin olo muuttuu iloisemmaksi kuin itsekseen). Sitten tuli vastaan sen verran iso musta aukko, tornado ja jääkausi, että pienetkin ilot kuolivat sukupuuttoon. Nyttemmin olen onnistunut vain vähän itseäni piiskaamalla pääsemään takaisin kiinni siihen ajatusmaailmaan, että kaikilla pilvillä on hopeareunus ja jokaisessa päivässä on ainakin pieni ilo. Ja nyt huomasin, että tyrskin ääneen tälle:



Julistan tämän siten päivän keskikokoiseksi iloksi. Ihanan halpaa.

P.S. Tämä toimii tietysti vain niille, jotka katsovat Rizzoli & Islesia ja ovat noin suunnilleen ikätovereitani. Lapset, täällä ei ole teille mitään.

P.S.2 Jännittävää kyllä, Korsak (Bruce McGillis) on mielestäni ihan Laceyn näköinen!

torstai 14. marraskuuta 2013

Elämän nälkä



tää niitä aamuja on kun en tiedäkannattaako nousta vai jäädävetää peitto yli päänja hautautua alle kivisen kuorenaamuyössä sydän yksin lyöeikä pääse läpi surujen vuorenpelko pimeyttä pitkin liikkuutuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

ja silloin kuin henkäys aamutuulenjokin täyttää tämän pienen huoneense mut viimeinkin herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästäminut pystyyn kiskaiseeelämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältämua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkäeteenpäin rohkaisee

verhot sivuun liukuu ja katsonkuinka valo pois työntää varjonjoka sieluni yöhön kietoivaikka irti siitä päästä tahdoinkun olin maahan lyöty eikä kukaanvoinut yli syvän virran mua kantaaelämä välissä taivaan ja maanelämä syksyyni valonsa tuo

ja silloin kuin henkäys aamutuulenjokin täyttää tämän pienen huoneense mut viimein herättää
elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästäminut pystyyn kiskaiseeelämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältämua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkäeteenpäin rohkaisee
(Pave Maijanen: Elämän nälkä)

perjantai 8. marraskuuta 2013

Hiilijalanjälki, vol. 2

Kappas, lähes päivälleen viisi vuotta sitten tein hiilijalanjälkitestin, jossa en harmikseni pärjännyt kovin hyvin. Toisin on nyt! 4811 kg jättää minut reippaasti alle suomalaisten keskiarvon. Mikä on muuttunut?  Asun 6.5 neliötä entistä pienemmässä asunnossa, käytän arkiliikenteessä vain bussia tai lihasvoimaa, en omista lainkaan autoa ja tilaan vihreää sähköä. Luonnollisestikin suurin pudotus tulee autottomuudesta, vaikka edelleenkin istun toisten ajamissa autoissa ihan liikaa Lapin-reissuilla. No sentään tänä vuonna käytiin hiihtovaelluksella autojunan kyydissä, eli kilometrejä karttui auton mittariin huomattavasti normaalia vähemmän. Yksi huononnuskin on tullut: viisi vuotta sitten en edes kuvitellut joskus lentomatkailevani, mutta kun viime vuonna Fjällräven Polarin ansiosta parannuin lentopelostani, olen sen jälkeen lentänyt kerran Tukholmaan ja takaisin ja tänä vuonna kertaalleen Inariin ja takaisin. Tuskin tulee kyllä toistumaan ihan hetkeen, mutta tunnollisesti ruksin kohdan "lennän kerran vuodessa kotimaassa".

Nyt voi aloittaa viikonlopun vieton edes hieman tyytyväisenä itseensä. Ja maaaaailma pelastuu!


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kaverikoira


Otettiin Lumon kanssa vastaan sunnuntaikävelykutsu, kun kerran oikein kotoa autolla noudettiin ja uusiin lenkkimaastoihin kuljetettiin. Aurinkokin paistoi, eikä olo ollut edellisiltaisesta lääkityksestä huolimatta ollenkaan kehno. Mentiin siis metsään paikassa, jolla on kyllä aivan erityisen epämiellyttävä nimi: Lihasula (yäk!). Mutta metsä oli hieno, puut paljon matalampia kuin kotinurkilla ja näin ollen koko ympäristö paljon valoisampaa, ja puiden lisäksi oli paljon kallioita ja kaikenmoisia maastonmuotoja (ja kalvottomaan lenkkitossuun iloisesti lirisevää jääkylmää vettä). Lumoa ilahduttivat erityisesti monet hienot kivenkolot, joissa varmaan jokaisessa se piipahti katsastamassa sopivaa synnytyspaikkaa mielikuvituspennuilleen. Eipä siitä paljon iloa kaverilleen Tuiskulle ollut, mutta silti tuntui, että molemmilla koirilla oli mukavaa. Ehkä se on kuitenkin se sellainen yleinen porukkahengailu itsessään, joka laumaeläintä aina ilahduttaa, vaikkei varsinaisesti yhdessä puuhailtaisikaan.

Hyvä pössis. Ja ihana talven aavistus!










Huomenna reumapolille ottamaan vastaan uusi taisteluväline eli biologinen ase, jonka avulla on toiveissa päästä näistä tehottomista ja tomumajaa rasittavista napeista kokonaan eroon, ja tietenkin myös tulehtuneista nivelistä. Taistelu jatkukoon! Vielä kun kaivan säilytyspaikoistaan esiin talvikengät, nahkarukkaset ja 70-luvulta peräisin olevan WWF:n pandakaulahuivin, olen valmis. Antaa tulla talvi, pakkanen ja lumi! Tuskin maltan odottaa!

Makrohaaste #117: Keltainen


Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ!

VIIKON AIHE:

KELTAINEN



***
Muiden MakroTex -haastekuvia täällä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Valokuvatorstai #299: Valo



Pitkästä aikaa osallistun Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe tällä viikolla on valo. Kuvattu ihan tavallisella koiralenkillä ihan tavallisessa lähimetsässäni.

***
Muiden näkemyksiä valosta täällä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Makrohaaste #116 - Sadunomainen

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde läheltä. Viikon aihe: sadunomainen.


"Jos vaikka tulee sade", pikku panda sanoi ja istahti mättäälle kohentamaan päähinettään.
"Sen tähden minulla on hattu valmiiksi päässä. Koskaan ei voi olla liian varautunut".

****
Muiden MakroTex-haastekuvia täällä.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ihan helmee



Ihme päivä. Että eilisen, lähes kokonaan nukutun, pahoinvoidun ja kertakaikkisen surkean päivän jälkeen voi tulla tällainen.

Heräsin, join aamukahvia (yksi mitallinen Arvid Nordqvistin Franskrostia ja toinen Pauligin vaniljaa) ja söin aamupalaa (ruisleipää, juustoa ja ruotsalaista rucolaa). Lumo söi kananraadon (pakastettu broilerinselkä).

Lähdimme auringonpaisteessa ulos, ihan vain tuohon lähimetsään.










Ja nyt istun tässä, kuuntelen Adelea eikä edes tämä itketä minua nyt.


But don't you remember? Don't you remember?
The reason you loved me before
Baby, please remember me once more

When was the last time you thought of me?
Or have you completely erased me from your memory?
I often think about where I went wrong
the more I do, the less I know



Juuri nyt, juuri tänään, olen ihan ookoo. 

Ja aurinko paistaa edelleen.

Äiti


Jos eilen ihmettelinkin ajan juoksua katsellessani juuri hankkimaani koiranpentua, joka yhtäkkiä täytti kahdeksan vuotta, olen nyt erityisesti pohtinut aikaa ja sen lyhyyttä ja pituutta vähän ikävämmän asian äärellä.

Reilu viikko sitten tuli kuluneeksi kaksikymmentäyksi vuotta äitini kuolemasta. Kuollessaan hän oli saman ikäinen kuin minä nyt. Ajatus siitä, että elämäni loppuisi nyt, tässä vaiheessa, on äärettömän surullinen. Elämä jäisi kesken. Mietin usein miten kesken se äidilläni jäi.

Valitsin aikoinaan äidin jäämistöstä joitain kuvia muistoksi hänestä ja laitoin tuon yhden albumiini. Kuvan alle olin kirjoittanut sitaatin Tolkienia:

Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessä päin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen.
Kunnes se taas tien suuremman kohtaa,
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.


En koskaan saanut todella tuntea äitiä, itse aikuisena. Hän muutti pois ylioppilaskeväänäni ja välimme olivat huonot monien hankaluuksien jäljiltä. Millaiseksi olisikaan elämäni muodostunut, jos olisin saanut tilaisuuden korjata nuo huonot välit.

Mielikuvissani on äiti, jolle soittaa iloisissa ja surullisissa oloissa. Äiti, jonka kanssa lähteä matkoille. Äiti, jonka kanssa pohtia elämää ja vanhenemista.

Mihin nyt? Tiedä en.

Kahdeksan vuotta Lumouksen vallassa


Koirani Lumo, tuo puikkonokkainen, puuhkahäntäinen metsän menninkäinen, täytti taannoin kahdeksan vuotta. Kahdeksan! Ja ihan vasta juuri hetki sitten se oli pieni saparohäntä, joka kasvattajan luona Kuhmossa kirmaili lokakuisella pihamalla ja antoi kyytiä niin omenapuun oksille kuin perheen kissallekin. Jos ei muusta niin koirastaan tämän elämän kiihkeän etenemistahdin huomaa liiankin selvästi.

Kaivelin merkkipäivän kunniaksi sankarittaren valokuva-arkistoja. Antaa kuvien kertoa millainen tyyppi Lumo on.

Ensin pääasia:










Melko selvää lienee, että Lumo on aina KUULLUT ja HAISTANUT erittäin hyvin.

Seuraavaksi häntä:












Lumo ei ole oikein osannut päättää olisiko kippura- vai suorahäntäinen. 
Isältään se on perinyt tuon muhkeuden. 


Pään ja hännän välissä on tietenkin kroppa:











Ensimmäisestä kuvasta voisi luulla, että Lumosta kasvoi hirveä mörssäri, mutta ihan sopusuhtainen siitä sitten lopulta tuli. Paitsi bikiniaikana...

Lumo on hassu koira, joka tykkää monenlaisista asioista. Kuten esimerkiksi:

kaivamisesta





kuperkeikkailusta ja kieriskelystä



















erilaisten marjojen mussuttamisesta





leluilla leikkimisestä









lähellä olemisesta


















Lapissa vaeltamisesta






















maantasolta ylöspäin pyrkimisestä











relaamisesta











ja kavereiden kanssa hengailusta















Sellainen se Lumo on, ja paljon muuta. Oma höpöNASSU.