perjantai 25. maaliskuuta 2011

Hetki lyö

Tänään onkin ollut jo ensimmäinen lomapäivä, vaikka alunperin piti oleman työpäivä. Onneksi ei ollut, kyllä olisi nimittäin tullut todella kiire pakkaamisen kanssa. Nyt se on jo melkein valmis, ja takan edustalla odottaa D. Arduin -tyyppinen pulkka, eli ihan hirveän kokoinen ja varmaan vähän myös painoinen! Jahkaan vielä leirikenkien (nutukkaat vai Sorelit) ja tauko/leiritakin (paksumpi hupullinen vai ohuempi huputon) välillä, mietin jaksanko kävellä kauppaan ostamaan Halvaa ja harmittelen että unohdin hankkia laktoositonta kaakaota. Muuten näyttää aika hyvältä. Tai siis näyttää ihan helkkarin täyteen pakatulta ahkiolta. Saletisti ystävälläni Marialla on pienempi ahkio, vaikka hän lähtee kuukaudeksi reissuun!

(tässä olisi kuva, jos ei molemmat kamerat olisi jo pakkautuneet tiiviisti matkarepun uumeniin)

Toisaalta olen ihan täpinöissäni lähdössä, toisaalta koti- ja O:n ja Lumon ikävä painaa jo nyt. Kai se on ihan normaalia. Bussimatka vähän karmaisee. Aion ottaa matkapahoinvointilääkettä, olen hankkinut lentosukat, korvatulpat ja puhallettavan matkatyynyn, isoäidinaikaisen poljettavan mp3-soittimeni uumenista löytyy muutama levy ja puhdetöiksi on tarjolla tupakoordinaattien naputtelua karvalakki-gepsiin. Mutta entäs jos bussi on tupaten täynnä ja joudun matkustamaan koko 14 tuntia jonkun kuorsaavan / haisevan / kälättävän / younameit kanssakansalaisen kanssa! Tai jos ei nukuta. Tai jos selkää alkaa särkeä. Tai jos haluankin pysäyttää bussin jo Jämsässä ja palata liftaten kotiin.

Muutama tunti enää.Vielä. Enää.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Hui

Ei lähdetty Pöyrikselle eikä nyt lähdetä litomaan sinne kairaankaan. Elämä on sarja äkkipäätöksiä. Tämän päivän äkkipäätös: ensi perjantaina illalla nousen Tampereen linja-autoasemalla bussiin, joka ajaa Saariselälle, josta lähden suksimaan tunturiin. Yksin.

Yksin!

Vuosikausia olen miettinyt yksinvaellusta. Tarkoitus oli lähteä Savun kanssa jonnekin, sitten Savu vanheni, ja lopulta poistui koirien taivaaseen. Lumonkin kanssa on ollut tarkoitus lähteä, kesällä.

Ja nyt mä lähden TALVELLA! YKSIN! ILMAN KOIRAA!

Hui.

Tosin en kuulemma suinkaan tule olemaan siellä yksin vaan seuranani tuvilla tulee pyörimään suuri joukko tshekkejä, hollantilaisia, saksalaisia sun muita, saattaapa joku suomalainenkin paikalle eksyä. No, eipä ole tarkoituskaan nukkua kuorsaavien tshekkien keskellä saunaksi lämmitetyssä tuvassa, vaan tietysti oma rakas teltta lähtee mukaan.

Ahkio on jo lainattu ja makuuhuoneeseen kannettu, suksien lainasta sovittu, rillien päälle sopivat aurinkolasit ostettu. 

Ikävää on tietysti se, ettei päästykään ystävän kanssa matkaan, ja se, ettei Lumokaan pääse mukaan. Se alkoi toissailtana ontua ilmeisesti liukastuttuaan jäällä, ja vaikka se ehtisi parantua viikossa niin bussiyhtiö ei ota koiria kyytiin. Ehkä kuitenkin kestän oman itseni yksinomaista seuraa koko viikon. Ja jos en kestä niin kerron sen itselleni!

Naisen täytyy mennä kun naisen täytyy mennä. Nyt täytyy mennä nukkumaan, että jaksaa huomenna taas töihin, suorittamaan toisen päivän kahdeksan päivän työputkesta. Putken päässä näkyy nyt kuitenkin tuo ihana lähdön valo!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

Niin. Piti lähteä tunturiin, hohtaville keväthangille sujuttelemaan ahkio perässä ja koira edellä. Vaan ei lähdetä, kun ei onnistu lomasysteemit. Päivän hakkasin päätä pöytään, mietin josko lähtisin yksin, ajaisinko omalla autolla näillä bensan hinnoilla yksin halki Suomen. En. Lähtisinkö bussilla, menisin vaikka Saariselälle - ahkio ja sukset pääsevät bussin kyytiin, mutta koira ei. Ei sitten. Junalla ja bussilla? Tulee vielä kalliimmaksi kuin autolla, ei. Eräs tuttava jo mainosti ystävänsä naparetkeilijä Poppis Suomelan olevan vailla vaelluskaveria, mutta vilkkaasta mielikuvituksestani huolimatta en pystynyt kuvittelemaan itseäni suksimassa Poppiksen kanssa edes samalla leveyspiirillä mukana pysyen.

Mutta ehkä ihmisen ei tarvitse joka talvi päästä tunturiin. Tärkeintä on päästä jonnekin, jossa on avaraa ja rauhallista, eikä ihmisiä lappaa yhtenään vastaan. Voi mennä myös suolle! Suo on hieno. Ei ole ylämäkiä, ei tarvitse teräskantteja ja nousukarvoja. Ei tarvitse myrskynkestävää telttaa, voi ottaa laavun. On kaunista ja avaraa ja hiljaista, ei varmasti lappaa ihmisiä vastaan, ainakaan Litokairassa. Matkakin on lyhyempi kuin Suomineidon olkapäälle, ehtii vähän lyhemmilläkin vapailla.

Samaan reissuun yhdistetään visiitti Lumon äidin luo. Hani toimii porokoirana Ranualla. Lumo ja Lillikin pääsevät kokeilemaan liikkuuko porojoukko sinne minne koira käskee ja ihminen tahtoo.

Niin että vaikeuksien kautta voittoon! Tällä mielellä on hyvä aloittaa uusi työviikko ja loman odottelu. Enää kaksi työviikkoa siihen ja puoli viikkoa lisää reissuun.

Viikonloppu oli tapahtumarikas, suorastaan melkein hengästyttävä. Lähdettiin suoraan työpäiväni jälkeen Helsinkiin, jossa lauantaina oli ohjelmassa GoExpo ja mukavia sosiaalisia kanssakäymisiä eri ihmisten kanssa. Sunnuntaina ajettin Koskin kautta ja tehtiin pesukonekaupat, sekä roudattiin epämääräinen kasa rompetta jo Helsingistä mukaan tarttuneiden lisäksi tänne kaupunkiin.

Kaikessa tuoksinassa unohtui kameran käyttö, vaikka Lumon albumiin olisi siunaantunut kuvia ensimmäisestä metro- ja taksimatkasta ja kavereiden tapaamisesta. Onneksi Minnan toimesta tallentui puhelimen kameraan tällainen otos, jossa Lumo ystävineen päivystää uunissa olevaa hirvipaistia:


(arvoitus "Kuka Söi Ihmisen Lautaselta Ensimmäisen Paistiannoksen", on yhä ratkaisematta. Lumo oli nuollut huoliaan, mutta Hilima on yleisesti tunnettu vikkelä opportunisti. Liekki ja Roihu ovat epäilysten ulkopuolella).

Lumon kanssa on niin mukavaa liikkua, se kun ei tee asioista numeroa. Metrossakin se seistä pönötti kippurahäntä suorana, "jaa, ai tämmöinen metro, hoh hoijaa", eikä hämmentynyt vaikka pääteasemalla jouduttiinkin yhtäkkiä kauppojen ja kahviloiden sekaan kadulle pääsemisen sijasta. Liekin, Roihun ja Hiliman tapaaminen nyt sentään sai aikaan vähän tavallista enemmän mekkalointia, mutta sen jälkeen pikku puikkopää oli taas ihan kaupunkikelpoinen olento. Yöllinen taksiajelukin sujui pienellä kerällä jalkatilassa nukkuen.

Perjantaina, ennen Helsinkiin lähtöä, minun töissä ollessani meille tuli O:n ystäviä lapsineen kylään. Lumohan on kasvanut lapsiperheessä, mutta ei ole kovin paljoa ollut tenavien kanssa tekemisissä sen koommin, joten olin antanut toimintaohjeet sen varalle, että meno äityisi liian villiksi. Taas tuli aliarvioitua Lumon tilannetaju! Naperot saivat halailla ja paijailla sitä ihan kylliksi, olivat jopa kysyneet lupaa, että "saako sen viiksiin koskea", Lumo oli vain pötkötellyt rentona ja nauttinut huomiosta. Nytkin se pötköttelee rentona lattialla, samoin kuin tämä ihmisolento sohvalla, vaikka pitäisi ponkaista ylös, ulos ja lenkille pitkin Pyynikkiä ennen töihinlähtöä. Vielä ehditään kohottaa kuntoa suohiihtelyä varten, kelithän saattavat olla koirille(kin) hyvinkin haastavat.

Niin että ylös sohvalta, peruna! Tässä vain on niin mukavaa maata. Seinällä sohvan yläpuolella on O:n juuri valmiiksi saama valtavan upea kollaasi. On ihanaa kun saa asua luovan ja taiteellisen ihmisen kanssa. Vaikka olen kyllä itsekin luovasti ja taiteellisesti jo asetellut retkikamppeita pitkin poikin. Näyttää kotoisalta. Tuntuu kotoisalta. Hyvin, hyvin pitkästä aikaa elämässäni tunnen olevani kotona. Se on mielettömän hieno tunne!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Apua papua öhkömöhkö!

(kuten sankarihahmoni Nasu sanoi, tai paremminkin piiskutti, Nalle Puhille kun luuli Möhköfantin ajavan häntä takaa).

Olen ihan hirveän apuapapuajännityksen vallassa! Ei nimittäin ole varmaa, että hiihtovaellus toteutuu! Reissukaverin loma ei järjestykään eksaktisti samaan aikaan kuin omani, jota taas en pysty enää siirtämään. Toivottavasti pystyn venyttämään sitä vielä loppupäästä vähän kuitenkin ja pääsemme reissuun. Joka tapauksessa olen kuin possu pistoksissa siihen asti kunnes asia selviää, puoleen tai toiseen. Jos selviää väärään puoleen niin sitten en kyllä tiedä mitä teen... yksin kun on ihan järjettömän kallista ja raskasta matkustaa koko Suomen halki ees taas. Eikä O. kuulemma edes päästäisi minua yksin matkaan. Kyllähän me Lumon kanssa hyvin pärjäisimme, jos menisimme sitten Pöyrisjärven sijasta jonnekin vähän vilkkaammalle seudulle, vaikka Pallastuntureille, mutta tosiaan se matkan pituus sinne ensin... huoh.

Lohdukkeeksi O. vei minut kirpputori Salsaan tänään, osti Amurin Helmestä ihanaa perunarieskaa ja laiskiaispullia (hillolla!) ja kävelytti pitkin Pyynikinharjua kauniissa loppuillan auringossa. Vähän rauhoituin. Mutta vain vähän. Talviset tunturinkuvat ovat jo liimautuneet verkkokalvoilleni, tuulen humina ja hangen narskunta soivat korvissani, kädet ja jalat nykivät jo hiihtoliikkeitä, varastossa on adrenaliinia ja voimasanoja valmiiksi sosekelejä ja ahkion kaatuilua varten. Ei voi jäädä käyttämättä, ei voi!

Pyydän ymmärrystä lähipiiriltäni. Tilanne on vakava.

Ai niin, kirpputorin saalis:


Pullojen loppusijoituspaikasta tulee kuva myöhemmin kun on luonnonvaloa. Keksit ovat muuten Löytöliiteristä, ei niitä sentään kirpputorilta hankita. Säästöpossu on aivan samanlainen kuin minulla vuonna 1974, jopa yksi kolikkoaukon hampaista on poikki, kuten omastani, kun ruokaveitsellä sitä kautta ronkin salaa säästöjäni ulos possusta. Tiedä vaikka olisi täsmälleen sama possu, ihmeellisiä seikkailuja kaikki nämä vuosikymmenet kokenut ja lopulta luokseni takaisin päätynyt.