sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Ainahan se on mielessä.


(horisontti vinossa!)

Lomaan on viikko ja neljä päivää. 11 päivää siis, joista yhdeksän työpäivää. Yhdeksän työpäivää, joiden aikana pienestä (mutta jo nyt riittävän kivuliaasta) välilevynpullistumasta ehtii tulla vielä pahempi. Tai ainakaan en ehdi parantua, ja jälleen kerran joudun lähtemään lomalle vaivaisena. Huoh. Luulen, että olosuhteista huolimatta joudun ajattelemaan itsekkäästi ja menemään heti alkuviikosta lääkäriin kunnon troppien ja lepoloman toivossa, kun ei kahden viikon tulehduskipulääkekuurikaan ole auttanut. Jospa ei sitten reissukavereiden tarvitsisi katsella puoli kilometriä muiden perässä köpöttävää Hiutaletta, eikä ainakaan kanniskella isompaa osuutta yhteisistä varusteista.

En ole ollenkaan taikauskoinen, mutta tämä neljän vuoden aikana jokaisen loman alla toistunut kuvio alkaa kyllä tuntua vähän liian vakiolta ollakseen sattumaa. Yhden kerran olen lähtenyt lomalle terveenä (ja silloinkin alkoivat kivuliaat menkat heti ensimmäisenä hiihtovaelluspäivänä), muuten olen joka kerta ollut joko juuri sairastumassa, reippaassa räkätaudissa, kunnon keuhkoputkentulehduksessa, jonkun vamman kourissa, polvileikkauksen jälkimainingeissa tai vammautunut / sairastunut loman aikana. Mitä tästäkin nyt voi sitten päätellä. Ainakin sen, että minun pitäisi varmaan todellakin jäädä lomalle niin, että se olisi itsellenikin yllätys.

Kaikesta huolimatta olen käyttänyt eilen ja tänään runsaasti aikaa vaellusvalmisteluihin ja saanut aikaiseksi mm. seuraavaa:
- todennut, että Smartwoolin villakalsongit ovat kevyemmät ja silti todennäköisesti yhtä lämpimät kuin Devoldin vastaavat
- melkein päättänyt ottaa järjestelmäkameran pokkarin sijasta mukaan
- askarrellut uudet koirankiinnitysremelit, jotka on helpompi irrottaa rinkasta kuin vanha systeemi
- kuivannut Puikkopäälle vähän vihanneksia ja itselleni fetajuustoa ja tomaattia


- koepystyttänyt reissukaverin kanssa kaksi telttaa, joista päätimme selkävaivastani huolimatta ottaa isomman ja painavamman
- iloinnut jo etukäteen uudesta merinovillaisesta vaelluspaidasta, jonka kanssa aion suorittaa ihmiskokeen (ja toivon että merinovilla lunastaa jälleen lupauksensa eikä telttakaverin tarvitse kärsiä hajuhaitoista..), eli pidän sitä päällä koko viikon enkä ota lainkaan vaihtopaitaa
- katsellut karttaa ja miettinyt lähtöpaikkavaihtoehtoja
- tuunannut vanhasta villapaidasta tyylikkään selluliittienlämmittimen


Viimemainittu kuuluu sarjaan "Nauru pidentää ikää ja hyvänä ihmisenä haluan huolehtia siitä, että reissukaverini elävät mahdollisimman vanhoiksi". Mutta kun takapuoli palelee aina! Jos nyt ei palelisi.

Ensi viikonlopulle on taas luvassa sosiaalista elämää kun ystävä täyttää 50 vuotta ja pitää rennot iltakekkerit. Aion silti ehtiä myös huolehtia lopuista vaellusvalmisteluista, eli:

- vahata vaelluskengät
- kuivattaa punaisia linssejä, oranssin paprikan ja pari pussia maustettua tonnikalaa
- ostaa loput vaellussapuskat
- ommella revenneet vaellushanskat
- askarrella kameralaukulle sadesuojan, jos päädyn ottamaan Nikonin mukaan
- koepakata rinkan todetakseni, että kaikki mahtuu mukaan (ei sillä, että viilatusta listastani olisi mahdollista viilata enää juurikaan mitään muuta pois kuin ruokaa)
- ottaa karttakopioita

Varsinainen rinkanpakkaus saa odottaa lähtöä edeltävään iltaan, koska muuten reipas retkikoira istuu kuin pieni partiolainen repun vieressä vaikka koko viikon, vanhasta kunnon retkeilyvaliosta puhumattakaan. Savu menee taas Liekin ja Roihun kaveriksi, kuten viime kesänäkin. Pakkohan se on nyt vain hyväksyä, että viime syksyn Muotkan vaellus jäi sen viimeiseksi. Onneksi se varmasti viihtyy hoitopaikassaan, kunhan vain hoitaja jaksaa vanhaa höpöä ja sen omituisuuksia.



Savu teuhkaa Lillin (ja Pasin) kanssa toukokuussa

Päivän pieni ilo: Ottamani kuva on Pirkan Pyöräilyn esitteen takakannessa.

Kesäkuun kynnyksellä

Kiirettä on pitänyt viimeiset pari viikkoa.  Olen keskittynyt töihin, vaivastamiseen ja murehtimiseen, eli ihan normaalit kuviot. Ostin kuitenkin vielä lisää musiikkia, jotta voisin kuunnella muutakin kuin oman pään sisäisiä ääniä. Pellon pientareelta suositeltu Anna Puu kuuluu nyt myös minun suosikkeihini.

Töissä olen teutaroinut kevään suurimman rutistuksen. Siihen liittyy vaivastuskin, mutta siitä enemmän seuraavassa numerossa.


Onneksi helatorstain aikaan sain pitää peräti neljä päivää vapaata. Pääsin vihdoin ystäväni kesäparatiisiin. Vajaan vuorokauden verran maailmanparannusta, soutelua, hellettä, koirien leikkiä ja kalaruokaa, mitäpä sitä ihminen muuta kesän aloitukseensa tarvitsee. No voisihan tuota jotain keksiä, mutta noistakin olin tosi onnellinen.







Viime lauantaina kipaisin Helsingissä viettämässä aivan tavattoman hauskan illan ja puoli sunnuntaipäivää aivan tavattoman hyvässä seurassa, ja nyt en puhu siitä savunmakuisesta viskistä, enkä edes tästä:



Niin paljon mukavaa ja hyvää, ettei murehtimiselle jäänyt paljoakaan aikaa. Mutta ei se määrä, vaan laatu... Olen koettanut pitää itseni jatkuvassa liikkeessä, koska jos pysähdyn, alkaa ajatusten kolahtelu pään sisällä. Ihmissuhdeasiat eivät ole ollenkaan hyvin, vaan aiheuttavat jatkuvaa ajattelun tarvetta, vaikka mieluiten eläisin vain tunteella (joo tiedän ettei se ole mahdollista. Kai.). Olen kauhuissani katsellut ikään kuin itseni ulkopuolelta, miten minuun muodostuu kuori, törmäyssuoja. Ei satu, mutta ei miltään tunnukaan.

Helsingin reissulla kävin myös äidin haudalla, ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen, eikä kyyneleistä ollut tulla loppua ajellessani kotia kohti. Äiti ei kuollessaan ollut kovinkaan paljon vanhempi kuin minä nyt. Minun on äitiä ikävä. Niin paljon jäi välillämme huonosti. Miten usein olenkaan toivonut, että hän olisi ollut jakamassa elämääni, että me olisimme voineet olla niin kuin muutkin äidit ja tyttäret.



Kaiken maailman risuja kirkkaan taivaan edessä. Pahuksen ajatukset. Pitääkö noistakin nyt sitten ottaa selvää - vai katkaisisiko vain pois maiseman edestä.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Thank you for the music, osa 2


Tänään siis hankin Chisun levyn Vapaa ja yksin, jonka nimikappalekin on aivan mainio, kuten muutkin, sanoitukset ovat varsinaista verbaalista voimistelua,  melodiat kiinnostavia ja mimmin ääni aivan järjettömän persoonallinen.

Seuraavaksi varmaan se Pellon pientareeltakin suositeltu Anna Puu. Päheetä kun suomalaiset naiset tekee niin hyvää musiikkia! Ja huippuihanaa huomata olevansa innostunut kuuntelemaan!

Päivän pieni ilo: Huoltomies oli käynyt korjaamassa olohuoneen patterista irronneen nupin. Nyt täällä olkkarissakin voi olla ihan vaatteet päällä kun patteri ei hohkaa tulikuumana.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Thank you for the music


Joskus riittää aika vähän. Kaksi tuntia metsässä koirien kanssa, pienessä sateessa, välillä lupaavassa kevään valossa. Kuoppien kaivuuta, tuoksuvaa multaa, kimmeltäviä vesipisaroita havupuiden oksilla.

Ja uutta musiikkia.

Tajusin hämmästyneenä, etten minäkään ole juurikaan kunnolla kuunnellut musiikkia pitkään aikaan, kun luin edelliseen kirjoitukseeni tulleen kommentin Pellon pientareelta.

Tämän illan kuitenkin olen kuunnellut. Johanna Kurkelan uusi levy Hyvästi, Dolores Haze, tarttui lounasostosteni mukaan lähimarketissa.

Kuten usein asiakkaitani lohdutan, heräteostokset ovat niitä parhaita. Ei osaa odottaa juuri mitään ja sitten, yhtäkkiä, mikä ilahdus ja riemu. Ja tyytyväisyys, hyvä että ostin tämän.

Sellainen fiilis juuri nyt. Levy pyörii toista kertaa, huomenna otan sen työmatkalle autoonkin.


Päivän pieni ilo: hankin uudet työ- ja vaellushousut, ja ne ovat hyvin istuvat! Ihanaa päästä eroon 1.5 numeroa liian isoista pökistä (joihin mahtuisi toppahousutkin alle)!

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Kirjoitustulppa


Pitäisköhän huolestua. Ensin menetän kykyni lukea, minä, joka olen koko ikäni raahannut kirjastosta pinoittain opuksia muovikassien sankojen kantokykyä uhmaten, kököttänyt epämukavassa asennossa sängyssä lukemassa yötä myöten, "enää yksi kappale, no enää yksi, tämän yhden vielä luen", lukenut autossa (en sentään ajaessa), kahvipöydässä, riippumatossa, laiturilla, pimeässä otsalampun valossa, kotona, kylässä, koulussa, kirjastossa, aamulla, illalla, lounastauolla. Aina. Paljon. Mutta en viime aikoina, en yhtään, tai hyvin vähän.

Nyt olen jo menettämässä myös kykyni kirjoittaa. Ne eivät vain tule, sanat. Pyörittelen niitä päässäni, ne laskeutuvat kielelleni, mutta eivät suoriudu näppäimistölle asti, eivätkä etenkään kynään. Tammikuussa saamani käsinkirjoitettu kirje odottaa edelleen vastaamista. Monta sähköpostiviestiä odottaa myös vastaamista, artikkelit aloittamista, novellit valmistumista. Blogi merkintöjään. Retkisivut kertomuksia.

Ja entäs kuvat sitten... kamera on sentään jo pullauttanut sisältönsä tietokoneelle, mutta en vain saa aikaiseksi käsitellä talvivaelluksen kuvia. Ehkä pelkään, että pillahdan itkuun niitä katsellessa. On ollut sellainen itkuunpillahteluvaihde päällä viime aikoina muutenkin. Tosin on ollut välillä syytäkin.

Kuten vaikka keskiviikkoiltana kun tulin töistä.


Tietysti olisi voinut riittää pelkkä kiroilukin, mutta itketti kuitenkin. Jotenkin tuo oli melkein se korsi, joka katkaisi kamelin selän. Sai taas miettimään sitä, miten hyvä olisi kun olisin jo saanut hankittua sen mummonmökkini, jossa olisi kompostikäymälä ja pumppukaivo. Mutta kun en ole kyennyt pystymään. Ajatuskin asioiden perusteellisesta hoitamisesta uuvuttaa niin, että tuuperrun jo lähtöviivalle. Muutto, niin houkuttelevaa kuin se sinänsä olisikin, kauhistuttaa melkein paniikkiin asti. En yksinkertaisesti ole enää tarpeeksi vahva riuhtaisemaan itseäni siihen vauhtiin, minkä muuttaminen vaatii. Ja silti kärsin ajatuksesta, että vietän taas kesän kerrostalossa, kun voisi olla mahdollisuus retkottaa oman talon pihamaalla riippumatossa kuuntelemassa lintujen laulua ja katselemassa koirien kuopankaivuuta. Tassutella illalla narisevien lattialautojen poikki kamariin, vetää peitto korviin ja kuunnella hiljaisuutta.

Viemäri on taas kunnossa, mutta tänäänkin on tulvinut. Silmissä nimittäin. Olimme perheen kanssa viettämässä äitienpäivää ulkona syömisen merkeissä; minä, veljeni, isäni vaimoineen, setäni lapsineen ja pappa. Pöydässä oli vain kaksi ihmistä, joilla on äiti elossa, nuo setäni tenavat, eikä kokoontumisemme aihe varsinaisesti äitienpäivä ollutkaan, sattuipa nyt vain olemaan ainoa päivä koko toukokuussa, jolloin pääsimme kaikki paikalle (paitsi sedän vaimo, joka oli flunssan kourissa kotona). Olin jo valmiiksi jotenkin yliherkässä tilassa, ja papan pitämä puhe sai minut kyyneliin. Olimme kaikki sitä mieltä, että meillä on maailman paras pappa. Ja onkin.  Onneksi vielä on, 92-vuotiaan kyseessä ollessa se ei ole enää itsestäänselvyys.


No, tällaista se nyt vain joskus on. Vetistä. Ehkä kaikkien kyynelvirtojen mukana päästä siirtyy ulos turhaa ainesta, joka nyt estää hienojen ja viisaiden ajatusten muodostumisen. Kannattaa ainakin kokeilla.

Päivän pieni VALTAVA ilo:
Päivälleen viiden viikon päästä olen kesälomalla - ja tunturissa! Ehkä tämännäköisessä paikassa vaikkapa: