tiistai 30. maaliskuuta 2010

Maanantaimaisema


29.3.2010

Vuoden verran maanantaimaisemia.
Välillä tuntuu, että vuosi on vilissyt silmissä ihan yhtä nopeasti kuin nuo kuvat!




Se maanantaimaisemista siis nyt, ja ei kun rinta leukaan ja kohti uuusia pettymyksiä. Ei vaan, ihanaa kun tulee kevät, ihanaa kun jo pitkään talviunta nukkunut mieli vihdoin jaksaa kömpiä toiveikkaana aurinkoon. Joku vähän haastavampi kuvausprojektikin voisi olla paikallaan. Idea tulee jos on tullakseen.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Reissu lähestyy


Ja olenko valmis? No en! Joskus pari kuukautta sitten tuntui, että tässähän on koko kevät aikaa säätää, tuunata, suunnitella, värkätä, hankkia ja laitella. Minne se aika oikein meni? Kahden viikon päästä tähän aikaan pitäisi olla jo pitkällä tunturissa, ja minulla on valmistelut vielä ihan levällään. Tänään oli ainoa sellainen vapaapäivä, jonka vietän kotona ennen reissua. Niinpä vatsataudista ja sen jälkeisestä heikotuksesta huolimatta ryhdistäydyin ja sain kuin sainkin vähän aikaiseksi:

- ahkio kannettu sisään ja perälautaan maalattu reteästi oranssilla sen nimi (Shrek)
- ahkion aisoihin vaihdettu vääntyneiden pikahakojen tilalle uudet, toinen koiranremmistä
- etsitty joka paikasta avaruuspeittoa, jotta olisi voitu koittaa riittääkö se ahkion peitoksi vai pitääkö mennä viimevuotiseen tapaan vanhalla autonpeitolla, joka tursuaa ja rönsyää joka suuntaan
- harmiteltu löytymätöntä pelastuslakanaa ja päätetty käyttää vanhaa autonpeittoa
- nostettu monipolttoainekeitin olohuoneen pöydälle ja havaittu, että paikoillaan on bensasuutin
- päätetty antaa bensasuuttimen olla ja vaihtaa se kaasusuuttimeen vasta tarvittaessa, kun vaellusviikon tulevat pakkaslukemat selviävät (vaihtotyönhän voi tehdä vaikka autossa, kunhan on huolellinen eikä hukkaa suutinta, oho hups..)
- katseltu vintistä haettua vanerilevyä ja suunniteltu siitä sopivan keitinalustan sahaamista
- luovuttu sahausajatuksesta toistaiseksi kun ei löytynyt sahaa
- mittailtu olohuoneen lattiapinta-alaa ja todettu, ettei reissuun lähtevää testitelttaa (Fjällräven Akka Dome 3) mahdu pystyttämään sisällä
- päätetty ottaa teltta mukaan pääsiäisenviettoon ja koepystyttää siellä (hylätty ajatus jättää kokonaan koepystyttämättä)
- koepakattu ahkio latomalla siihen iso Barrel-kassi, ruokalaatikko, reppu ja erinäisiä muita nyssäköitä
- todettu Barrelin olevan hyvä idea pakkaamiseen (vrt. kuvassa joka nyytti erikseen), pohdittu mahdollisuutta käyttää jopa kahta Barrelia
- naputeltu karvalakki-gepsiin autiotupien koordinaatteja niin, että peukaloon koskee
- tyynnytelty innostunutta retkeilyvaliokoiraa ettei nyt ihan vielä olla lähdössä minnekään, ja tunnettu haikeutta siitä, ettei kyseinen retkeilyvalio 12 v ole itse asiassa lähdössä koko reissuun ollenkaan

Niin että ihan älyttömän ahkerastihan tässä on reissuun valmistauduttu! Vielä pitäisi tehdä inventaario retkiruokakaappiin, mutta sen verran huono olo tuli pienen lounaskeiton syömisen jälkeen, ettei nyt kertakaikkiaan huvita. Päätettiin jo retkikaverin kanssa luopua kuivattamista vaativista retkiherkuista kun ei kertakaikkiaan ole aikaa kuivurin kanssa puuhailla. Hiihdetään sen verran reippaasti, että tavallinen pussimuonakin maistuu varmasti!

Kesäaika!


Jäiden lähtöä Isojärven Kurkijärvellä 2.5.2009

Olen niin triviaali ihminen, että sellaiset pikkujutut kuin kellonviisareiden kiepauttaminen tunnilla eteenpäin, kesää kohti, ovat mahtavia juttuja! Tuntuu heti keväisemmältä! On tietysti ristiriitaista, että iloitsen kevään tulosta, kun olen niin nauttinut talvestakin, ja oikeastaan odottanut koko ajan sitä, että pääsisin suksimaan Mallasvedelle. Koko talvena en ole päässyt, kun lumet tulivat niin aikaisin ja jäälle nousi paksu vesikerros. Mutta pääsenhän vajaan kahden viikon päästä pohjoiseen erämaahan hohtaville hangille, joten antaa sen kevään vain tulla tänne eteläisemmille leveysasteille.

Pitää kai päivässä olla vakioannos ketutustakin, ja tänään se on tämä vatsatauti. Se on kyllä jo osoittanut helpottamisen merkkejä, eilen söin banaanin ja aamulla palan paahtoleipää ja tähän asti kaikki hyvin reaktorissa. Mutta! Olin viikolla sopinut tälle päivälle treffit vanhan hyvän ystävän kanssa, ystävän, jota  olen tavannut aivan liian kauan sitten viimeksi. Pakkohan se oli tapaaminen perua, kun mitä ilmeisimmin tautini kuitenkin on jotain tarttuvaa laatua, ei kai kenenkään stressivatsakaan nyt ihan tällaista pesua ja linkousta järjestä. Mutta onneksi on sunnuntai, ja voi puhua puhelimessa eurolla vaikka koko päivän, joten ehkä ehditään kuulumiset vaihtaa luurissakin, ilman, että pöpöni vaarantavat ystäväni pääsiäismatkailun.

Puhelimesta puheen ollen. Se on varmaan rikki. Tai siinä on joku suodatin. Kun ei tule lainkaan viestejä ja puheluita. TÄRKEITÄ.

**
Iltapäivälisäys: JOUTSENET ovat tulleet! Ensimmäisellä post-tautilenkillä kuunneltiin koirien kanssa konserttia. Voi vau.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Ylläri!

Keskiviikkona kun tulin Helsingistä työreissulta aivan nuutuneena (ei ehkä ollutkaan pelkästään pitkän päivän väsymystä vaan tauti jo kolkutteli), odotti ovella jännä paketti!

Ja voi ihanuus, mitä taidonnäytteitä sieltä paljastuikaan! Lankapiilossa oli kilkuteltu mulle sukat, tumput ja ihana pipa! Koska omat kuvat on vielä kamerassa, voitte käydä ihailemassa tekijän omilta sivuilta. Kiitos, Päivi, yllätys oli huippu! Mikään ei kyllä lämmitä niin kuin itse tehty lahja!

Viikon takaa ja tautista

No niin. Liian kauan sitä on kai sitten porhallettu terveenä menemään, meinasi jo tulla tilastopoikkeama. Niinpä nyt toteutan ns. tyhjennysharjoittelua. Onneksi 90%:sti käytössä on ollut vain toinen exit, ylemmän hätäpoistumistien käyttäminen kun aiheuttaa minulle usein sietämättömiä kramppeja. Mukavaa ei ole näinkään, mutta ajattelen positiivisesti: tämän taudin jälkivaivaksi ei todennäköisesti iske keuhkoputkentulehdus, joka vaikeuttaisi kahden viikon päästä alkavaa hiihtovaellusta.

Viikko sitten juhlittiin siis Savun 12-vuotissyntymäpäiviä. Juhlan kunniaksi sankaritar pääsi matkustamaan Pohjois-Savoon, ja lauantaina matkustettiin maakunnan sisällä vielä vähän lisää ja tavattiin "vanhaa laumaa" eli Liekki ja Roihu. Jälkimmäinen ei ole kylläkään kuulunut Savun ikiomaan laumaan, mutta koska kaksi vuotta sitten pikkupentuna vietti kuitenkin pari viikkoa samassa porukassa, otti Savu sen lempeästi suojelukseensa. Sittemmin ollaan tavattu säännöllisesti ja tehty pari vaellustakin yhdessä. Niinpä neljän porokoiranartun kohtaaminen oli mitä iloisin, ja kaikki viihtyivät kekkereillä.

"Roihu! Miten sulla on näin halavatun paksu kuano!"
("Itelläs on hammaskiveä kulmahampaassa, yäk")


"Pikkusen vielä vasemmalta... siitä vähän ylempää... mmmmmmmm... just siitä...."

Koppi!

Roihu ja isosiskonsa Lumon strutsi-imitaatio

"Kyllä Liekki-täti, ei suinkaan, Liekki-täti, olen nöyrin alamaisenne, Liekki-täti".

Synttärisankari itse kävi vähän talon alla laittamassa pakkelia naamaan

"Hienoja tyttöjä, istukaa siinä, nooooin..."


Viikonloppu oli siis koirillekin oikein mukavaa vaihtelua tähän ainaiseen kolmistaan kökötykseen. Nyt kun olen sairaana, on koirien osa erityisen ikävä. Eipä siinä paljon peemaileja pääse haistelemaan kun tällainen hikoileva, vapiseva, harmaanaamainen hahmo nojailee puihin ja kähisee, että hopi hopi, tehkääpäs nyt nopeasti asiat, että päästään sisälle. Ei voi muuta kuin helpotuksesta huokaisten todeta, että nämä kaksi karvanoppaa ovat kyllä sopeutumisen mestareita, eivätkä muutu rasittaviksi toiminnanvaatijiksi edes silloin kuin ihminen makaa päiväkaupalla sängyn pohjalla milloin mistäkin syystä. Mutta olisihan se mukavaa, jos olisi se Joku, joka huolehtisi niistä silloin kun itse ei kykene.

No niin. Joku.

Olen aika paljon pohtinut tätä Joku-asiaa viime aikoina. En ole kokenut olevani ihminen, joka tarvitsee Jonkun vain siksi ettei olisi yksin. Olen kyllä joskus ikäänkuin vain ajautunut parisuhteisiin vailla sen kummempaa intohimoa, kun Joku on sattunut siihen sopivasti ja on ollut Jonkun mentävä kolo elämässä. Sittemmin olen muuttunut, sellaista koloa ei enää ole ollut. Paremminkin nyt Joku on päässyt elämääni siitä huolimatta.

Vuosia elin suhteessa, jossa kuitenkin elin yksin. Tuli tilanteita, jolloin itkin yksinoloani katkerasti, kun olisin kipeääkin kipeämmin tarvinnut Sen Tietyn vierelleni auttamaan ja tukemaan. Kun tulin yksin ulos eläinlääkäriaseman ovesta jätettyäni rakkaan koirani sinne viimeisen kerran, kun konkkasin kainalosauvoilla koirien kanssa lenkkejä polvileikkauksen jälkeen, kun aamulla masennus istui peittoni päällä niin raskaana etten päässyt sängystä ylös, kun mummo kuoli, kun olin muuten vain silityksen tarpeessa. Kun olin yksin.

Kukaan ei voi olla toiselle se Joku, joka on aina vain tukena, turvana, apuna. Ei vain. Mutta lisäksi. Sen lisäksi, että on jakamassa iloja, jotka kaksinkertaistuvat, samoin kuin surut puolittuvat. Kukaan ei voi olla vain toisen puuttuva kappale, joka täydentää itsen, vasta sitten tekee kokonaiseksi itsensä.  Ei voi olla niin. Vaan niin, että huomaa jo olevansa kokonainen, ja silti voi vastaanottaa toisen. On tilaa toiselle, vaikkei ole puutoskoloa. Tai voi päästää toisen lähelle, haluaa päästää, vaikka on vähän rikki. Toisen läheisyys ei aiheuta vanhojen haavojen kirvelyä, eikä kuitenkaan laastaroikaan niitä. Sulautuu vain, asettuu tasaisesti joka paikkaan, sopivasti. Hyvin. Se tuntuu hyvältä.

Kannattaa näemmä välillä vähän sairastaa. Ehtii pysähtyä miettimään. On oikeastaan ihan kohtuullisen hyvä olla nyt!

***

p.s. muista tänään Earth Hour!

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Savu 12 v


Se on taas vuoden vanhempi.


Viisaampi. Arvokkaampi.


Ja aina vain suloisempi, höpömpi.
Rakkaampi, vuosi vuodelta. Kaikilta kahdeltatoista.

Olen niin onnellinen, että se on minun.
 Onnea miljoonasti, rakas ihana Savu!

torstai 18. maaliskuuta 2010

Aarre


Sain lahjaksi veitsen. Olen aivan sen lumoissa. Sen sijaan, että olisin piilottanut sen taisteluvälinelaatikkoon muiden veitsien ja haarukoiden sekaan, pidän sitä olohuoneen pöydällä tai eteisen lipaston päällä ja hipellän aina silloin tällöin ohikulkiessani. Se on upea. Kahva on luuta, ja muoto on juuri käteeni sopiva. Kuin olisi tehty sitä varten. Mistäpä sen tietääkään, etteikö joku kymmenien vuosien takainen Sorsakosken veitsiseppä olisi tätä kahvaa terään asettaessaan ajatellut, että tulevaisuudessa odottaa naisihminen, joka on juuri tätä esinettä vailla. Että se riemastuu kun saa tämän käteensä. Että se ajattelee olevansa onnekas.

Maailmassa on loppujen lopuksi ihan lukemattomia kauniita asioita ja esineitä. Onneksi minullakin. Voi koittaa keskittyä niihin sen sijaan, että murehtisi aamulla korjaamolle viemäänsä autoa, sen tulevia kustannuksia ja sitä, että saako sen huomenna korjattuna niin, että pääsee kymmenen päivän työputken päälle suuntaamaan sen auton nokan kohti iloista Itä-Suomea, viettämään ansaittua viikonloppua.

Pakko on saada. Ihan pakko. Olen nimittäin luvannut reissun syntymäpäivälahjaksi vanhalle kunnon Pallopäälle, joka täyttää huomenna kaksitoista vuotta. Kyllä sen on päästävä kellimään pehmeille matoille ja syömään salaa linnunsiemeniä.

Eikä kyllä ole itsellenikään todellakaan pahitteeksi päästä uppoutumaan ihan toiseen maailmaan. Siihen, missä jokaisella pilvellä on hopeareunus ja jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Ja edes viikonlopun ajaksi 300 kilometriä kutistuu olemattomiin.

Päivän pieni ilo: eilen työmatkalla hankkimani Smartwoolin Best Friend -sukat ovat nimensä veroiset!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

6/10

Mm-m-m-maanantaita pukkaa. Mietiskelyä. Muutama mutristelu. Maanantaimaisemia putki:

1.3.10


8.3.10


15.3.10

Muutakin m-m-m:ää... Mahdottomuuksia. Meteliä (yläkerrasta). Säälittää jo koko ukko, maaliskuun puolivälissä ikkunalla muovinen joulukuusi. 

Miljoonia ajatuksenpoikasia. Mitä jos..? Miten..? Miksi, miksi ei..? Mokaanko?

Ja sitten kuitenkin - mieletöntä mahtavuutta. Olla elossa, nähdä kevätaurinko, saada odottaa. Takana kuusi työpäivää, siispä edessä enää neljä. Ja kolme yötä.



Joo. Kyllä elämä on.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Retroo



Ja nyt töihin.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

4/10

Jo neljä työpäivää takana, enää kuusi edessä.

Olen muuttunut positiiviseksi!

torstai 11. maaliskuuta 2010

Etäisyys


300 kilometriä

300 kilometriä liikaa silloin
kun
pitäisi voida vain ojentaa käsi

ja olisimme siinä.

Ja kuitenkin
mieluummin 300 kilometriä 
täällä luottavaisena, odottaen
 kuin lähellä niin
että toisen silmissä vieras katse.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

1/10


Tänään alkoi kymmenen työpäivän putki. Poikkeuksellisesti menin töihin jo kahdeksalta aamulta, kun normaalisti työpäivä alkaa aikaisintaan 9.30, usein vasta puoliltapäivin. Niinpä kotiinlähtiessä melkein sokaistuin kun astuin ovesta ulos - olikin valoisaa! Sitä ihmellisempää kun koirien kanssa seitsemän aikaan aamulenkilläkin oli jo samaa valoisuutta.

Niin että on se. Kevät nimittäin.

Ja enää 9 työpäivää jäljellä...

**
Iltalisäys ja Päivän pieni ilo: eka kertaa HYVIN pitkään aikaan Hiutale oli iltalenkillä ilman toppahousuja, eikä ahteri jäätynyt!

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Iloa ja valoa


Hei, olen Igge, ja kävin perjantaina katsastuksessa. Minut hylättiin viidellä rivillä, mutta ei haittaa! Sainhan kuitenkin kuljettaa kallisarvoisen lastini illaksi toiseen maailmaan, sinne, missä hän tuli onnelliseksi. Olen hyvin iloinen auto.


Hei, minä puolestaan olen Soidinahon Elämän Valo, kotoisammin Lilli. Minulla on paha söpöyden ylikehitys ja olen Suureksi Vaaraksi maailman porkkanoille!


Älä elämää pelkää


Älä elämää pelkää



älä sen kauneutta kiellä



Suo sen tupaasi tulla



tai jos liettä ei sulla



sitä vastaan käy tiellä



Älä käännä sille selkää

(Kaarlo Sarkia)

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Kumpi vai kampi

Päivän toinen pohdituttava asia, ei lainkaan pelottava ja huomattavan paljon kevyempi kuin edellinen, antaa myös tervetullutta helpotusta edellisen miettimiseen (ja saa työkavereissa aikaan sääliviä katseita ja päänpudistuksia).

Kesäkuu. Kesäloman ensimmäinen viikko. Tunturimaa kutsuu. Mutta mikä niistä?


Muotka?



Saariselkä?

Joku muu?

Ihanan positiivinen ongelma. Pääasia on kuitenkin lähteminen! Kyllä tähänkin asti on kohde ajoissa kirkastunut, viimeistään viimeisessä mahdollisessa tienhaarassa.

Joku halusi vielä huomauttaa tähän, että ehkä on syytä hoitaa ensin viiden viikon päästä hiihtovaellus alta pois. Mihin minä, että tässä hektisessä maailmassa pitää aina olla vähintään kahden reissun suunnittelu työn alla yhtä aikaa! Silloin jää mahdollisimman vähän aikaa turhanpäiväiselle stressaamiselle ja jurppikselle.

Lasia kädessä


Päivän pohdituttava asia. Pelottavakin.

Jos ihminen on lasia, voinko tarttua häneen? Jospa pudotan, vahingossakin? Jos hän särkyy, ja viillän itseänikin?

Entä voiko kaksi lasista kohdata ilman, että jotain helähtää rikki?

maanantai 1. maaliskuuta 2010

M-päivä

Maanantai (maisema on vielä kamerassa).

Megalo-gigalo -väsymys. Kun heti aamulla töihin ajellessa väsyttää niin, että päässä humisee, ei paljon hymyilytä. Pitää laskea päiviä seuraaviin vapaisiin (vielä kolme työpäivää), lomaan (5 viikkoa ja kolme päivää), eläkkeeseen (jokunen vuosi). Että jaksaisi.

Muutosvastarintaa ja märisemistä. Mahtaisko onnistua... No emmänyttiädä... Ei kukaan varmaan ees vois tykätä musta... Näin on ihan hyvä (no ei oo!)... Tulee vain itkua ja hammastenkiristystä (ihan niin kuin nyt olisi sitten jotenkin löysällä)... En oo valmis! Enkä tuu olemaan! Olen rikkipoikkihajalla, ihan säälittävä repale, niin kerta!

Migreeni (ja uusi migreenilääke, joka aiheuttaa pahoinvointia, kuuden kilon painoisia raajoja ja korsettifiiliksen keuhkojen ympärille).

Mutinaa, mumimaa. Mutristelua. Muruja rinnuksilla.

ja Matilda!



Nyt käyn ensin koirien kanssa räntäsateessa iltalenkillä ja sitten kumoudun sohvalle tuon mainion elokuvan seuraan. Ei jää tilaa sille yhdelle ikävälle m-sanalle, joka salakavalasti yrittää hiipiä kimppuuni. Taltutan sen järein asein! No more miss nice girl!