sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Reppu ei jupise


Kuvamuisto marraskuulta 2005. Ollaan Puikkiksen kanssa lähdössä kylille, ulkona on rivakka peekarjalainen pakkanen ja pysäkillä pitää odotella linja-autoa x pituinen aika (joka riippuu bussikuskin lisäksi siitä, miten nopeasti/hitaasti ensimmäistä kertaa remmiin joutuva pennunpyllerö osaa kävellä kilometrin matkan kotoa pysäkille). Otan repun mukaan, että nassi pysyy lämpimänä. Koitan ensin kotona, ettei tule ylläreitä - laitan pennun reppuun ja siinä se nököttää. Sama pysäkillä, ja bussissa. Kyllä porokoiran kanssa on niin helppoa! Se ymmärtää ihmistä.

Tämä muistelo pulpahti siitä kun Lilliputin blogissa myös tungettiin porokoiranpoikasta reppuun. Helppoa kuin heinänteko sekin, tietysti. Pentu vain on paljon karvaisempi.

Moni on muuten kysynyt, miten koira opetetaan olemaan teltassa. Vähän sama juttu kuin repunkin kanssa - pystytetään teltta ja mennään koiran kanssa sinne. Näytetään missä se nukkuu ja mennään itse omalle paikalle nukkumaan. Näin ainakin porokoirien kanssa (mudi tuppasi tunkemaan kainaloonkin).


lauantai 27. helmikuuta 2010

Juuri nyt


Juuri nyt toivoisin
että 
joku



ottaisi vastaan
jos kuitenkin putoan



Juuri nyt.

Eikä kipeiden jalkapohjien hierontakaan tekisi pahaa. On tositositositosi tympeää olla aina yksin (koirat eivät hallitse jalkapohjien shiatsupisteitä, heiluttelevat vain iloisina pehmosiilejään ja -pupujaan).

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kaikkein rakkaimmat



Vanha höpö, joka kohta täyttyvästä kahdentoista vuoden kohtuullisesta iästä huolimatta vielä haaveilee löytävänsä sopivan pesäkolon, johon voisi pyöräyttää mielikuvituspentueensa (onneksi ei koskaan löydä sopivaa!).


Nuorempi, pikku kotisusi, tärppä puikkonokka, joka on aina mukana. Aina. Kaikessa.

Yhteensä 16 koiranvuotta iloa, riemua, hauskuutta, hermojenkiristystä, huolia ja mulheita. Ja uskollista läsnäoloa, joka päivä, joka viikko. Näiden kanssa en koskaan ole yksin.

Kuva-arvoitus



Mitä(köhän) voi tapahtua tällaisen asetelman ansiosta?

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tunturihulluus


Koskapa tänään(kin) olen potenut sitä kuvaannollista "hui-miten-mä-uskallan-lähteä-laskemaan-
tätä-rinnettä-entäs-jos-kaadun-ja-sattuu" -syndroomaa, päätin nyt illan potea vaihteeksi ihan konkreettista tunturikuumetta. Talvilomaan on vielä päivälleen kahdeksan (8!) viikkoa aikaa, mutta ehkä sen kestää kun valmistautuu reissuun huolella (eikä etsi villahousuja torstai-iltana kymmeneltä töiden jälkeen kun lähtö on perjantaina), suunnittelee herkullisen ruokalistan (eikä syö joka toinen ilta Realin merikissapataa ja joka toinen turskapataa) ja miettii minne suuntaisi (ja suuntaa sitten kuitenkin Pöyrisjärvelle).

Eläköön talvinen tunturi! Onnellisia (joskin vähän kyseenalaisessa maineessa olevia muiden mielestä) olemme me, jotka sen kutsun kuulemme!


Kun on perillä heti pysähtyessään.



Saa olla lähellä.



On tilaa hengittää.



Voi katsella asioita eri näkökulmista.



On vähän erilaiset arkirutiinit.



Saa nähdä kauneutta. Saa olla onnellinen.

Kuvat ovat viime huhtikuiselta hiihtovaellukseltamme Pöyrisjärven erämaassa.

torstai 18. helmikuuta 2010

lauantai 13. helmikuuta 2010

Suksittiin suolle

Kun on vapaapäivä, voi maata koko päivän ellunkana-asennossa sohvalla ja sureksia, murehtia ja ressata. Voi myöskin juoda toiset aamukahvit ja keksiä kesken kahvinjuonnin, että ulkona paistaa aurinkoa ja että sureksiminen on loppujenlopuksi aivan tavattoman tyhmää, tai ainakin rasittavaa. Voi päättää sen sijaan lähteä hiihtämään, eikä mihin tahansa vaan suolle. Torronsuolle.

Tietysti auringonpaiste voi lakata heti kun pääsee lopulta perille, ja voi olla kylmä viima ja todella paljon upottavaa lunta, ja vanhempi koira voi alkaa palella ja vikistä että haluaa kotiin. Voi tulla vähän pää kipeäksi kun ei välttämättä ymmärrä juoda ja syödä tarpeeksi, ja bensaa voi kulua aika lailla kun ajelee kaikenlaisia maisemareittejä.

Mutta elämässä on otettava riskejä! Ja välillä, kun tuntuu että kaikki menee metsään, voi rehellisesti suksia suolle.







#&€&€%()))%#"#€=/(&R

Vain kaksi sanaa:

Blogger.

Prkl.

Se teki sen taas: sai tukkakuontaloni harvenemaan. Piti muuttaa mallipohjaa leveämmällä tekstiosiolla varustetuksi, että nuo YouTube-linkitykset mahtuisivat, mutta kappas vaan, eipä noin vaan onnistukaan sitten enää sivuelementtien siirtely, vaan ne poukkoilevat minne haluavat, eivätkä sinne minne minä haluan. Ei vaan voi olla näin vaikeata!

Menen ulos. Kauas pois tietokoneen äärestä.

Argh.

Tepu tepu

Tällainen on vanhan kunnon pallopään hassuin harrastus:

maanantai 8. helmikuuta 2010

Maanantaimietteitä

Kohta tulee vuosi täyteen näitä maanantaimaisemia. Hyvä! Vähän tylsä projektihan tämä on ollut, mutta ehkä tällaisellekin on paikkansa, ehkä joskus myöhemmin on kiinnostavaa katsella miten maisema on muuttunut. Tai sitten ei. Mutta onpahan nyt kuitenkin taas tallennettu pari vaihetta:

1.2.2010

8.2.2010

Töistä oli ensimmäinen vapaa viikonloppu sitten joulukuun alun. Suurisuuntaiset etukäteissuunntelmat, tietenkin, mutta jo loppuviikkoa kohti alkoi tuntua, että hyvä jos pääsen lauantaiaamuna enää sängystä ylös. Pääsin, mutta en retkeilemään, mikä kyllä tietysti vähän harmitti, etenkin retkikaverin puolesta. Mutta aina ei vain jaksa, kun edes odotettavissa olevan ilon määrä ei yllä siihen musertavan painavan väsymyksen tasolle.

Ja sitäpaitsi, tuli kuitenkin V.I.P.-tapaaminen lauantai-iltapäivälle. Perjantaina  rakas pappani täytti 92 vuotta, ja kokoonnuimme porukalla seuraavana päivänä kahvittelemaan sen kunniaksi. Jotenkin tyypillistä meidän perheessä, että edellisenä päivänä melkein sattumalta käy ilmi tällaista suunnitellun, mutta voihan olla että minun oletettiin olevan töissä, kun usein olen.

Päivänsankari oli pirteämpi kuin tämä zombiena raahustava lapsenlapsensa, ja osasi erottaa koirani paremmin toisistaan kuin muut suvun miehet. Vein kukkapaketin sijasta sukkapaketin, koska pappa on kova ulkoilemaan, joten olettaisin merinovillaisilla sukilla olevan käyttöä.

Nämä kahvit olivatkin varmaan viimeinen tuolla Amurissa juhlittu sukulaiskekkeri, koska pappa on saanut palveluasunnon ja muuttaa jo aika pian. Eräs aikakausi päättyy. Olin lukiossa kun pappa ja mummo muuttivat tuonne, ja monen vuoden ajan tuli käytyä siellä ihan viikottain, nyt kauempana asuessa ja työn orjana ollessa turhankin harvoin. Haikeaa, mutta väistämätöntä.

Illalla olin vielä yltiösosiaalinen ja kaikenmaailman päänsäryistä, menkkakivuista, mahanpuruista sun muista vaivoista huolimatta oli hauska Wii-pelihetki, jossa koin rökäletappion keilauksessa ja vähän lievemmän golfissa, ja sain hyvää ruokaa ja seuraa. Kiitos K!

Kaikesta tästä suurkaupungissa ajelusta ja ihmisten parissa olemisesta johtuen olinkin eilen sitten aivan lyhdyt sammuksissa koko päivän.

Paitsi.

Vähän...

Olo on kuin valmistuisi laskemaan tunturinrinnettä alas. On juuri kaatunut pahasti, ja polviin koskee vieläkin, paidan sisällä on vielä lunta. Mutta sukset on ehjät, samoin sauvat, ja pää alkaa olla aika selvä. Repussa on tärkeimmät tavarat tallella. Kun katsoo taaksepäin, näkee omat jälkensä, ja pystyy päättelemään, että kaatuminen ei johtunut pelkästään omasta osaamattomuudesta. Törmäys oli väistämätön.

Mietityttää. Uskaltaako sitä nyt lähteä viilettämään, vai pitäisikö kuitenkin ottaa sukset jalasta ja kävellä alas. Toisaalta, lumi voi upottaa, voi kaatua ilman suksiakin. Voi jäädä kiinni. Voi tulla kylmä yksin hangessa.

Valoakin on aika vähän, ei ole koko päivää aikaa miettiä. 

La vie est trop courte pour s'habiller triste.

Sauvoilla vähän vauhtia. Huppu päähän. Ei tähän kuole. Ja jos kuoleekin, niin onpa ainakin elänyt ensin.


torstai 4. helmikuuta 2010

Sulaako jää


Ehkä alkaa pahin jo helpottaa. Tänään, kun eräs ihminen toivotti minulle jaksamista vaikka onkin suru puserossa, vastasin että ehkä täytyy alkaa pitää pienempiä puseroita niin mahtuu vähemmän surua.

Joka pilvellä on hopeareunus, uskon. Tämän mustan, ison, lähes koko taivaan peittävän pilven reunus on hento, mutta kirkas. Luulin, että minulla on mennyt elämä kappaleiksi, mutta se olikin vain ihmissuhde, vaikkakin se elämän tärkein. Elämässä itsessään on paljon hopeisen reunuksen tuikkeita. Monta ihanaa ihmistä, joiden olemassaolo on tärkeääkin tärkeämpi asia. Verkostoni on harva ja ohut, mutta sitkeä, ja mikä parasta, sitä näyttää kehittyvän lisää, melkein itsekseen. Pieni ihme minulle, eristäytyneelle.


I took my love and I took it down


Climbed a mountain and turned around
And I saw my reflection in the snow-covered hills
'til the landslide brought it down
Oh, mirror in the sky -What is love?
Can the child within my heart rise above?
Can I sail through the changin'...ocean tides
Can I handle the seasons of my life?
I don't know.....I don't know
Well I've been afraid of changin'
because I've built my life around you
But time makes you bolder, even children get older
And I'm getting older too....
So, take my love...take it down
Climb a mountain and turn around
and if you see my reflection in the snow-covered hills...
well the landslide will bring it down
The landslide will bring it down

Fleetwood Mac: Landslide

4./4.

Nytkö olen oikea bloggari - minut on haastettu! Lotan ja Tuiskun blogista löytyi minulle tällainen kuvahaaste:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse kansion neljäs kuva ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään samoin.

Kuva ei ole itse ottamani, mutta koska se on ollut aiemminkin netissä, laitan sen nyt tähänkin:

Kuva: Kirsti Hassinen

Kuvassa olen vanhemman koirani Savun (oikealla) kanssa poropaimennuskilpailun palkintojenjaossa vuonna 2002. Tulimme toisiksi, vain 0.1 pistettä voittajille hävinneinä. Voittanut poromies ei ole kuvassa, mutta hänen koiransa, aika lailla Savun ikäinen narttu, tuijottelee kiinnostuneena palkintopystiämme. Olin lähes yhtä ylpeä narttujen arvokkaasta ja ystävällisestä käyttäytymisestä palkintojenjaossa, kuin olin itse suorituksestamme poroaidassa. 

Itse haluaisin nyt nähdä millaisia neljänsiä kuvia löytyy Suskin, Langanpiilottajan, Looran ja Kaarnikan kansioista.