perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulu!

No nyt se yhtäkkiä sitten tuli. Joulu. Ja koska otimme varaslähdön pukin antimien tarkasteluun, sai Lumokin sen toivomansa karvaisen kaverin:


Ei ehkä ihan just presiis mitä Lumo oli ajatellut, mutta kovin onnelliselta se silti näytti pehmoleijonan häntätupsua nakertaessaan (vaikka kuvassa näyttääkin lähinnä kettuuntuneelta, mikä saattaa johtua kaulaan kiedotusta joulurusetista...). Leijonassa on vinkukin sisällä, mutta pikku puikkopää hammastelee lelua niin hellästi, ettei ihmisten tarvitse kuunnella rasittavaa äänitehostetta. Kiitos Kuopion suuntaan, muukin paketista paljastunut aiheutti ilahtunutta ääntelyä, ihmisten osalta!

Itse sain aamukahvin kaveriksi avata yhden pienen paketin, joka vei välittömästi ajatukset pohjoiseen, kaikkiin niihin kesäisiin ja syksyisiin kertoihin, kun olen Inarijärven rannalla seisonut nuuhkimassa tuulta, joko malttamattomana vaellukselle lähtöä odottaen tai haikeana reissusta juuri palanneena. Kapine sai arvoisensa paikan takanreunalta Beatles-lasinalusten vierestä, ja päässee heti tässä pyhinä käyttöön kun laitamme takkaan tulet, mikä onnistuu nyt kun kollegani ystävällisesti toimitti meille aimo kasan polttopuuta.


Edelleen pyjamassa. Pari kuppia vaniljakahvia nautittuna, pieni aamulenkki jo tehtynä. Lumo on keittiössä pikku apulaisena nuolemassa lattialle tipahtaneita punajuurenkuoria. Kohta sen ja kameran kanssa uudestaan pakkaseen nauttimaan uskomattoman upeasta jouluaaton pakkassäästä. Illaksi joulun viettoon isommalla joukolla. Ihan perinteisesti laulun sanoin: niin hyvä, lämmin, hellä, on mieli jokaisen. Onnellista joulua ihan jokaiselle.


keskiviikko 8. joulukuuta 2010

All I want for Christmas...


Jos Lumolta kysytään, niin toivelistalla on kaveri. Karvainen kaveri. Valitettavasti Lumolta ei kysytä, sillä tässä elämäntilanteessa koiranpennun hankkiminen ei ole optio. Sen verran yksinäiseksi pikku puikkopää kuitenkin on itsensä Savun poismenon jäljiltä tuntenut, että olen yrittänyt järjestää sille sosiaalista elämää. Onneksi Lumo nauttii suunnattomasti myös ihmisten seurassa puuhailusta, mutta onhan koirakaveri tietysti aina koirakaveri.

Liekki, Roihu ja Hilima piipahtivat Tampereella, ja voi pojat että Lumolla olikin pikkusisarensa kanssa hauskat peuhut! Hilimakin sai välillä tulla mukaan hyppimään sängylle (!) ja juoksemaan ympäriinsä (sisällä!). Viime viikolla Lumo pääsi lenkille Tuiskun kanssa, mutta se ei nyt ihan mennyt niin kuin Strömsössä, koska Tuisku ponkaisi hirven perään, ja Lumo sai hyppelehtiä suurimman osan lenkistä ihan yksin. Hyvät loppupainit onneksi sentään saatiin aikaiseksi, kun neiti hirvikuningatar tuli auton läheisyydessä meitä vastaan.

Toissailtana tehtiin vähän jouluvalmisteluita, eli esiteltiin toisilleen Lumo ja O:n sisaren uroskoira, jota Lumo ei ollut vielä ehtinyt aiemmin tavata. Tarkoitus on nimittäin viettää joulua yhdessä, ja vaikka aina on kiva, että joulu on iloinen, niin ei haittaa ollenkaan, jos se on myös rauhallinen. Kovin iloisesti nämä 5- ja 6-vuotiaat kyllä temmelsivät ulkona, joten rauhallisuuden suhteen ei ihan ole takeita.


Eräänä iltana tapahtui ihan suunnittelematonkin kohtaaminen, kun lenkiltä palatessa meitä lähestyi vauhdilla pinkova rusakko. Suoraan kohti. Musta rusakko. Se paljastuikin mustaksi laivakoiraksi, joka jäi hetkeksi painimaan ja juoksemaan aivan haltioissaan olleen Lumon kanssa, kunnes yhtäkkiä sinkoutui juoksemastaan ympyrästä eteenpäin ja hävisi pimeyteen. Hetken kuluttua paikalle tuli koiran isäntä, jota Lumon kanssa autoimme löytämään karkulaisen (eli pyydystin sen Lumon hihnaan vilkasliikenteisen kadun vierestä pizzerian edestä nököttämästä). Hauska pikkukaveri, johon toivottavasti törmäämme toistekin.

Ostin Lumoukselle uuden lelunkin, kun suurin osa sen viihdykkeistä on jäänyt vanhalle kämpälle, täällä sillä on vain vanha korvaton nalle, sukista tehty mustamakkara ja kuvassa näkyvä Ikea-pallo, joka on ehdoton suosikkiväline kaikenlaisissa tanssi- ja lauluesityksissä. Lumo on siitä hauska koira, ettei se riko pehmoleluja. Paitsi:


Kaksi minuuttia ja porolta oli pää irti! Joko se oli Lumon mielestä jotenkin erityishuomiota vaativa tuote, koska se oli poro, tai sitten se vain oli ihan helkkarin ruma kapine. Onneksi ei laitettu joulupakettiin, olisi ollut sellainen perinteinen meininki tuossa, että paketista ulos, rikki ja roskiin. Jatkamme siis Ikea-pallolinjalla.

Jos itse toivoisin jotain Joulupukilta, se voisi olla tähän liittyvää:


Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel minulle. Sunnuntaina nimittäin roudattiin yllä näkyvä kokoonpano eteläisestä periferiasta tänne cityyn (tosin itse entisöimäni rulolipasto kätevine ulosvedettävine ruokailu, , öhömm, laskutasoineen, ei mahtunut kyytiin, joten työpöydän virkaa suorittaa O:n perinnehuonekalu). Oli niin pitkä aika siitä, kun olin viimeksi ehtinyt viettää aikaa Minin ääressä, että olin jo unohtanut miten isoäidinaikainen poljettava kuvankäsittelymasiina se onkaan. Pitäisi siis ostaa siihen lisää muistia. Arveluttaa vain, kun muistin vaihtamiseen nettikeskustelujen tarvitaan kaikenlaista, tärkeimpänä palettiveitsi, luottokortti ja koppa kaljaa. Enkä minä juo kaljaa. Niinpä toivoisinkin, että Joulupukki pudottaisi itsensä tuossa työpisteen vieressä sijaitsevasta takasta, avaisi Minin ja asentaisi siihen 2 Gt muistia. Onko liikaa toivottu, onko?

Valokuvausosastollakin voisi olla vähän toiveita, mutta niihinkään hankintoihin ei taida vähään aikaa olla pääomaa. Ensin auton ja sitten koiran hajoaminen imaisivat kaiken ylimääräisen rahan ja vähän meni alimääränkin puolelle. Mutta jospa ensi vuonna jo saisin hankittua joko Tamronin turistizoomin tai Nikkorin lyhyen telen. Siihen asti tallennellaan 35-millisellä.




Lopuksi todettakoon vielä, että kyllä! Olen! Mutta senhän kaikki jo varmaan tietävätkin.


(Tämä on maa-artisokka - ja olen saanut niistä tehtyä keittoa jo kahdesti!)

tiistai 16. marraskuuta 2010

Muistin tueksi

Päivän pieni ilo: ulko-oven kahvassa roikkuu tällainen:


Niin että kyllä mieskin voi olla pehmo. Ja tämä ei siis tietenkään viittaa muistilapun ripustaneeseen henkilöön, sillä hänessä ei ole miestä nimeksikään. Onneksi.

Muistilapun tarkoitus on saada minut ottamaan mukaani jääkaapista tällainen:


Tukholman modernin museon kaupasta minulle lahjaksi ostettu lounasrasia kätkee sisälleen lounaani. Saarioisten savikiekkopäiväni ovat ohitse! <3

Tuplana

Ostin muistikortinlukijan eilen. Nyt niitä on siis kaksi! Alkuperäinen toki löytyi heti kun pääsin kotiin ja keräilin komerosta reppua lähteäkseni Lumon kanssa kauppaan. Mutta parempi kaksi muistikortinlukijaa kuin nolla. Ihan hyvä, että niitä on tuplana, kun näitä kotejakin nyt on, voi hajauttaa tärkeät vimpaimet niin, että varmasti aina löytyy. Ellei ole liian hyvässä tallessa.

Susikairan Akka järjesteli kirjoja väreittäin, meillä tehtiin sama toimi cd-levyille.


Levyt eivät kyllä mahtuneet tuohon kaikki, joten ehkä valkoisten levyjen enemmistö poistuu ja muuttaa toiseen hyllyyn. Väreittäin järjestely toimi samalla ikäänkuin satunnaissoittolistan luojana. Tulee varmaankin soitettua aiempaa laaja-alaisemmin musiikkia - pakostakin, kun ei sitä ehkä muista minkävärinen selkämys kussakin levyssä on, joten tiettyjen yksilöiden löytäminen voi olla vähän haastavaa. Mutta eihän elämän olekaan tarkoitus olla helppoa. Sitäpaitsi helppoutta tavoitellessa voi aina soittaa samat musiikit iTunesin kautta, mutta oikeiden konkreettisten levyjen käsittely on tietystikin paljon hauskempaa.

Ostettiin myös uudet kahvi- ja teekupinaluset:


Kaikenlaisten muidenkin pienten säilytys- ja sisustusratkaisujen (yäk mikä termi) parissa askarreltiin, ja palkkioksi tehokkuudesta tuikattiin lauantai-iltana takkaan tuli ja paahdettiin vaahtokarkkeja.



Ja sunnuntaina olin jo sen verran terve, että päästiin kunnon lenkille kivassa syyssäässä. Välillä oli ihan mielettömän hieno valo.


Niin hieno ja ihana ja kiva ja mukava ja muutenkin huippu viikonloppu, että harmitukset eivät yltäneet sitä pilaamaan. Harmitti sairastus, jonka takia ei päästy viettämään isänpäivää papan, isän, veljen ja sedän perheen kanssa, etten olisi tartuttanut flunssaani iloisesti eteenpäin. Ja ihan vain vähän jaksoi vielä harmittaa Aamulehden lukijaäänestyksen ihastuttavan suvaitsevainen asenne:


Ensi viikonloppunakin on vapaata (uusi päällikkö on varmaan tehnyt jonkun virheen työvuorolistan kanssa)! Ja tulee kivoja vieraita! Lumo ilahtuu varmasti ihan ikihyviksi kun saa Liekin ja Roihun kanssaan temmeltämään. Toivottavasti se ilahtuu myös pikku-Hilimasta, jota se ei ole ennen tavannut.  Joka tapauksessa meille ihmisille luvassa oikein sosiaalinen viikonloppu myös, käden taidon messut ja kaikki.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Missä on muistikortinlukija?

Tekisi mieli säveltää oodi muistikortinlukijalle, samaan tyyliin kuin Erkki teki Trangian kahvalle, jonka hukkasi jonnekin nelostien varrelle hiihtoreissullaan. Kyseinen kortinlukija on nimittäin kadonnut, tai sitten se on siellä, missä kaikkia tarpeellisia tavaroita kuuluu säilyttää, eli tallessa. Nikonin usb-piuha puolestaan on ns. "varastolla", eli siinä paikassa, jossa joskus käyn kastelemassa kukkia ja hakemassa tarpeellisia tavaroita. Niinpä en nyt saa kuvia koneelle enkä tänne blogiin. Muuten olisin voinut esitellä post-sairastamisviikonlopun aikansaannoksia, mutta en tietysti mitenkään sitä nyt voi tehdä ilman kuvia. Siispä joskus toiste. Mutta on kyllä ollut kiva viikonloppu. Tosi kiva.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Kipeetä


Taas mennään. Tai tullaan, kipeäksi nimittäin. O lähti kolmeksi päiväksi reilun sadan kilometrin päähän ja heti sairastuin. Onkohan tämä nyt sitä eroahdistusta? Oireina kuume, vuotava nenä ja särkevät lihakset? Onko tähän joku lääke?

Olo on niin kaikenkattavasti kehno, etten saa edes nukutuksi. Siispä blogin kimppuun. Viime kuulta ja tästä marraskuun alusta on kertynyt kotialpuumiin jokunen valokuva, jotka voivat kertoa ne tuhannet sanat, joita kirjoitustulpasta kärsivä mieleni ei saa verbalisoitua.


Jos ennen kuljin sumussa...



niin nyt on alkanut vihdoin kirkastua.


En enää pälyile ympäriinsä.



Kiskot vievät oikeaan suuntaan.



Ei tarvitse ihmetellä hämäriä heijastuksia (no lupaako se nyt poutaa vai sadetta?).



Tuntuu vehreältä, elävältä. 



Elämässä on nyt uutta jämäkkyyttä.



Ja hyvää ruokaa! Parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä. Itse tehtyä!



Kyllä,
love IS all around.



Savu on nyt ollut poissa viikon. On todella hiljaista kun se ei ole kertomassa mielipiteitään ruuan riittämättömyydestä, hellyyden ja huomion tarpeesta ja muista tärkeistä asioista. Kaipaan sitä ihan valtavasti. Silti en yhtään epäile, etteikö päätökseni ollut oikea. Koiran elämä on ihmisen käsissä, ihmisen vastuulla on huolehtia siitä, ettei se joudu kärsimään kipua. Itkut on itkettävä kun niiden aika tulee, ja nyt on se aika.


Viimeisenä päivänään Savu aamulenkillä yhtäkkiä sai hillittömän ilohepulin, ja alkoi temmeltää ja juosta Lumon kanssa, joka tietysti oli onnesta suunniltaan - edellisen kerranhan Savu oli leikkinyt sen kanssa elokuussa.



Olin ostanut Savulle pehmeän lampaantaljan, jotta sen olisi mukavampi nukkua kipeän jalkansa kanssa. Tämä kuva jäi viimeiseksi Savusta. Siinä se nukkuu rauhallisesti, vaikkakin vain puolittain taljallaan. Pieni kuorsaus kuuluu, lampaanvilla värisee sen kuonon edessä. Minun rakas, rakas, vanha höpökoirani. 

Onneksi pelkoni Lumon suhteen oli luultavasti turha; aina laumassa elänyt pikku puikkonokka ei ole ollut levoton tai masentunut yksin jäätyään. Aika tylsäähän sillä kyllä varmasti on, joten pitää nyt ihan varta vasten alkaa järjestää sille sosiaalisia kontakteja. Mitään pennunhankkimissuunnitelmia en elättele tässä elämänvaiheessa, vaikka itsellenikin tämä yhden koiran kanssa eläminen on todella harvinainen tilanne; maaliskuusta 1991 lähtien olen aina ollut kahden tai useamman koiran omistaja. Elämäni on siis toden teolla muuttunut tänä syksynä, monellakin lailla.

Mutta jos Savu olisi lähtenyt kesällä, olisimme jääneet Lumon kanssa kaksin.

Nyt meitä on kolme.

Ja se ajatus saa minut sietämään säryt, kolotukset, surullisen olon ja vielä vakuutusmaksutkin. Ihme homma, tämä onnellisuus nimittäin.

Päivä Tukholmassa

Käytiin (jo) lokakuussa O:n kanssa viettämässä päivä Tukholmassa. Laivamatkojen epämiellyttävyydestä huolimatta kannatti kyllä käydä päivittämässä 12 vuoden takainen hyvä fiilis. Chokladkoppenkin oli vielä olemassa! Laitoin elämän risaiseksi ja shoppailin rehvakkaasti: ostin lapaset, villasukat, kaksi lyijykynää ja yhden gambialaisen kierrätysmuovihelmen ("joo-o, jag tar bara en stycke!"). Valokuvia oli kiva ottaa harmaassa, mutta jotenkin samalla kirkkaassa kelissä mainion reissukamerani Lumikin ansiosta.











Ensi vuonna sitten jonnekin muualle. Niin, siis Lapin lisäksi.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Savu on poissa


Savu
19.3.1998 - 3.11.2010

Savu lähti tunturituulten matkaan
pilviporojen paimeneksi
unieni vartijaksi.

Rakas, uskollinen ystävä.

Kiitos yhteisistä vuosista. Juokse vapaana.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Vielä


Vielä saan katsoa näihin silmiin.
Vielä tunnen samettikuonon kosketuksen kädelläni.
Vielä se on luonani.

Hyviä päiviä on vielä enemmän kuin huonoja. Mutta huonoja on, ja minä tiedän, että pian on aika.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Tänään


olen onnellinen, koska:

- takana on neljä rankkaa, mutta mukavaa työpäivää ja edessä enää kaksi
- edellisessä lauseessa oli helppoa käyttää sanaa "mukava" sanan "työpäivä" kanssa
- maanantaina alkaa neljän päivän vapaa ja pääsen Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja sitten Tukholmaan ekaa kertaa yli kymmeneen vuoteen
 - autossani on kesärenkaat alla enkä silti liukastellut sillä työmatkalla
- rahat ovat aivan loppu, mutta ne ovat loppu koska olen kantanut ne eläinlääkäriin, minkä tuloksena rakas ihana vanha höpökoirani on paljon terveempi kuin maanantaina, jolloin jo luulin joutuvani päästämään sen koirien taivaaseen
- olen rakastunut ja maailman onnekkain ihminen, jolle laitetaan hyvää ruokaa, josta pidetään hyvää huolta ja jonka kanssa halutaan viettää yhteistä aikaa, nyt ja tulevaisuudessa, ja jonka kanssa jaetaan myös yllämainitun kaltaiset kriisit

Nykäsen Matti oli kuin olikin oikeassa. Kyllä elämä tosiaankin on ihmisen parasta aikaa!

lauantai 2. lokakuuta 2010