keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Arkiston aarteita

Etsiessäni Puikkonokkakoiran vauvakuvaa edelliseen kirjoitukseeni uppouduin pitkäksi aikaa tuonne Kuvaämpäriin huokailemaan vanhojen otosten äärelle. Sinne on kerääntynyt melkoinen määrä kuvia menneiltä vuosilta, etenkin koirista. Päätin, että kuumepotilaalle näin vuoden toiseksiviimeisenä päivänä olisi juuri sopivaa lääkettä selailla kuva-arkistoa vähän läpi ja kerätä tänne muutama muisto-otos. Tuumasta toimeen. Kronologisesti eivät näpsyt näytä tuolla virtuaalialbumissakaan olevan, joten menkööt yhtä sekaisin tännekin.



Ensimmäinen kuva on vuodelta 2000, muistaakseni helmikuussa otettu (on paperikuvasta skannattu niin ei ole noita muistirajoitteisen elämää helpottavia exif-tietoja). Siinä rakas jo edesmennyt koirani, lyhytkarvainen collie Fanni, kuvassa 9 v, ja näistä nykyistä se vanhempi, kuvassa 1 v, temmeltävät Pyhäjärven jäällä. Ihan samanmoista on meno nykyäänkin, Fannin tilalla vain on toinen porokoira, ikäerokin on näillä nykyisillä melkein sama, 7.5 vuotta. On aina niin ihanaa kun koirat aidosti nauttivat toistensa seurasta.



Asuessamme maalla Pohjois-Karjalassa pääsin pisimmälle akvaarioharrastuksessani, ainakin jos altaan mittaa käytetään mittana! Tuolla pytingillä pituutta oli 2 metriä, tilavuutta 600 litraa ja asukkaina sellaisia suurennuslasilla katseltavan kokoisia kalasia runsaasti. Kuva on syksyltä 2004. Altaasta, ja sitä myöten akvaarioharrastuksesta luovuin, ainakin toistaiseksi, muuttaessani takaisin Pirkanmaalle keväällä 2006.



Tässä ollaan vanhemman koiran kanssa poropaimennuskilpailussa Narkauksessa maaliskuussa 2002. Tulimme kovassa seurassa toisiksi, kokonaiset 0.1 pistettä voittajille, poromiehelle työkoirineen, häviten. Tämä on kai minulle vähän kuin Se Hiihtokisa Mietaan Jussille, että piti sellaisella mitättömällä pisteen osalla kakkoseksi jäädä... No ei sentäs, kokemus oli upea, kuten aikaisemmallakin kerralla vuonna 2001 ja vielä seuraavanakin vuonna. Sen jälkeen on koiralla aina ollut kiima porokisojen aikaan, kaipa se kyllästyi jo siellä aidoissa laukkomaan ja sarvipäitä järjestelemään. Nuorempikaan ei ole vielä taipumuksiaan testaamaan päässyt, voitimme kyllä arvalla paikan tämän vuoden tilaisuuteen, mutta autoni ei mennyt katsastuksesta läpi ja jouduimme jäämään kotiin. Toivottavasti ensi vuonna lykästää taas arvonnassa! Kyllä tuo yhteistyö koiran kanssa on niin hienoa, samalla tavalla tyydytystä tuovaa kuin etsintähommat. Ollaan tiimi ja tehdään töitä yhdessä.




Ennen kissa-allergiani pahenemista minulla oli myös kissoja, parhaimmillaan kolme yhtä aikaa. Ensimmäinen oli Jonttu, kermanvärinen Cornish rex, joka iltaisin nukkumaan mennessä käveli hartioillani ja selälläni, pienet tassut asiantuntevasti jotain shiatsupisteitä painellen, niin mukavasti sitä aina siihen ja muhkeaan kehräykseen nukahti. Kuvassa Jonttu on saanut kaverikseen eka kuvassakin esiintyneen Fannin, tässä 7.5 viikkoa. Nuo kaksi olivat heti alkumetreiltä kuin paita ja peppu, Fannista kasvoi koira, joka rakasti kissoja, ja Jonttu toimi monille ystävien koirille kissana, johon oli turvallista tutustua ilman pelkoa sähinöistä tai raapimisesta.



Kotoa suureen maailmaan... Exäni kanssa yhteiseksi hankittu Liekki (takana) ja sisarensa Hukka matkalla Pohjois-Pohjanmaalta uusiin koteihin heinäkuussa 2004. Hukka matkusti kanssamme Kuopioon asti, mistä uuden omistajansa kanssa sitten etelään junalla. Minua aina niin liikuttaa tuo pienen koiranpennun rajaton luottamus siihen, että ihmisen, vaikkakin aivan vieraan, kanssa on turvallista olla. Pieni huolestuskin ehkä katseesta välittyy, emo ja sisarukset ovat jääneet jonnekin ja tässä sitä vain körötellään eteenpäin vailla mitään tietoa siitä, miten elämä tulee järjestymään. Liekistä on kasvanut mitä rauhallisin ja kiltein aikuinen koira, ja olen hyvin onnellinen siitä, että erosta huolimatta (tai oikeastaan juuri sen vuoksi) olemme exän kanssa hyvissä väleissä, joten olen edelleenkin tavannut Liekkiä aika säännöllisesti.



Tämä kuva minulla on myös eteisen seinällä. Tätä kuvaa katsoessani minulle tulee edelleenkin, aina vain, kyyneleet silmiin. Se on otettu syksyllä 2004 ja siinä Essu (1995-2007) on parhaissa voimissaan. Se katsoo niin rauhallisesti taakseen, tuletteko te muut hitailijat jo sieltä, että päästään pian kotipihaan. Minä kaipaan tuota rakasta pientä kiharapäistä koiraani niin tavattoman paljon.



Ja sitten, marraskuussa 2005, tuli tuo pieni Puikkopää eikä mikään ollut kuten ennen...




Hossan retkeilyalue, joulukuu 2005. Kolme päivää, kolme yötä, hyvän ystävän ja kahden uskollisen retkikoiran seurassa. Hiljaisuutta, luonnon rauhaa, hiihtelyä metsäpoluilla ja soilla, nuotioon tuijottamista, hyvää ruokaa ja juomaa, ystävän ystävän tekemä muumitarinajoulukalenteri. Kumpa aina voisi aloittaa joulukuun näin!


Siinäpä niitä, kuvamuistoja, tallenteita hyvistä hetkistä. Kuvien katselussa parasta on, kun tavoittaa sen ottohetken tunnelman, muistaa konkreettisesti millaista oli. Etenkin näin halpana digiaikana pitäisi panostaa kuvaamiseen vielä paljon, paljon enemmän. Paljon muistoja mielen pakastimeen, sulatettaviksi tällaisina hetkinä kuin nyt, kun kuumeisena makaan hiljaisessa asunnossa sohvalla yksin. Ei edes yläkerrasta kuulu mitään. Voisi hyvin kuvitella olevansa ainoa ihminen tässä maailmankaikkeudessa. No, parempi näin kuin huomenna, jolloin arvatenkaan ei tule olemaan vaikeaa havaita kanssaihmisten olemassaoloa...

Tätä se ny si taas on

Lainasin Peuran polun kartan, varasin Sysilammen kämpän vuodenvaihteeksi, huollatin Iggen, tuon yhden hengen Mondeoni että uskaltaisin sillä ajella reilun viidensadan kilometrin matkan rapsakassa talvisäässä - ja voi kyllä, tulin sitten kuitenkin kipeäksi. Se on varmaan semmoinen matkakuume taas.

Päivän pieni ilo: ystäväni ihana koira on tänään saaanut pentuja! Kun neljä vuotta sitten samaisen ihmisen eri koira sai pentuja, emme vielä olleet ystäviä, mutta meistä tuli sellaisia hankittuani niistä pennuista yhden, järjen ääntä kuuntelematta, sydämen äänen johdattamana. Tein Pienen Heräteostokseni. Sain elämääni maailmankaikkeuden kaikista asioista kiinnostuneimman puikkonokkakoiran, oman pikku piristeeni.


Kun ei tätä katsetta nyt vain voinut vastustaa...

maanantai 28. joulukuuta 2009

Jotakin tuttua

Vielä yksi hektinen työpäivä ja sitten alkaisi kolmen päivän vapaa, kiva reissu suunnitelmissa ja kaikkea. Onko siis ihme, että taidan olla kipeä?

Päivän pieni ilo kuitenkin: sain (muidenkin kuullen) tänään oikein erityisen positiivista palautetta asiakkaalta. Tuli hyvä mieli.

Päivän toinen ankara ketutus, ettei liian positiiviseksi mene: pitkään hiljaiseloa viettänyt yläkerran naapuri vissiin harjoittelee joko puukenkätanssia ja AC/DC -tyylistä laulua tai sitten on vaan ihan tavallisesti kännissä. Taidetaanpa lähteä koirien kanssa ulos.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Blogger - ja tukka lähtee!

TUNNIN olen nyt koittanut muokkailla edellisestä kirjoituksestani ulkoasultaan järjellistä - ilman, että fontti ja kirjasinkoko vaihtuvat kesken kaiken, tai että kuvien alla on ylimääräisiä viivoja, tai että kappaleiden välillä on ylimääräisiä tyhjiä rivejä. Pidän itseäni kohtalaisen hyvän html-kielen hallitsijana jopa, olenhan rakennellut kotisivuja jo vuodesta 2000. Vaan eipä aukea minulle tuo Bloggerin epävalidi koodisotku miljoonine eploogisine spaneineen ja diveineen! Olkoot! Pitäkööt taginsa! Helkkari, miten tällä joku Pihtiputaan mummo saa ikinä tolkullista tavaraa ruudulle kun meikäläiselläkin on hapset taas kerran harvemmat.

Nyt kyllä ulos raikkaaseen talvisäähän kahden iloisen olennon kanssa. Tietokoneet, internet, blogit ja erityisesti bloggerinpärkkele saa puolestani painua hevoon.

Erilainen joulu

Tuli ja meni, joulu. Olin pelännyt olotiloja, yksinäisyyden musertavaa vaikutusta. Edellisten vuosien tummat viitat harteilla jo valmiiksi. Siihen nähden selviydyin oikein hyvin, ja kunnon luminen talvisää auttoi. Valoisampi maisema, valoisampi mieli.

Lähdin aatonaattona illalla töistä ja huomasin kolme toppavermeisiin sonnustautunutta miestä hyppelemässä lämpimikseen ostoshelkutin sisäänkäynnin tuntumassa. Pelastusarmeijan joulupataa vahtivat. Eipä näyttänyt olevan monellakaan ovista kulkijalla asiaa siihen suuntaan. Lähes jo jätin juuri saamani firman joululahjan pataan, mutta en jättänyt kuitenkaan, nössö minä. Käyttösuunnitelmia kun oli jo kapineelle olemassa. Sen sijaan tyhjensin lompakkoni kolikko-osaston. Toppamiehiä nauratti kun ähersin kolikoiden kanssa, niitä oli paljon ja osa tipahteli hankeenkin kun kädet kylmenivät viimassa. Ei kuulemma ollut padan pientä aukkoa suunniteltu näin avokätisiä lahjoittajia varten. Sain kiitokset ja hyvän joulun toivotukset, ja mikä tärkeintä, kevyen ja hyvän mielen. Autoin jotakuta. Eihän niistä kolikoista loppujen lopuksi varmaankaan paljoa tullut, mutta kun ei seteleitä lompakossa ollut.

Aattoaamuna nukuin pitkään, katselin levottomia unia. Heti aamulla suljin puhelimen, tuntui jotenkin tarpeelliselta, vaikkakin korosti erillisyyttäni. Arvelin, että kuitenkin kohta alkaisi se ketjutekstiviestien sarja ja/tai tulisi työpuhelu (tekstiviestejä oli tullut vain kolme sillä välin kun puhelin oli ollut kiinni, joten ehkä luulin vähän liikoja itsestäni ja sosiaalisesta suosiostani), enkä kyllä jaksaisi, lomapäivä sentään, ja viettämätön joulu.

Kävimme koirien kanssa pitkällä kävelyllä jäällä ja söin aamukahvin kanssa muutaman piparin. En voittanut Aamulehden joulukalenterista mitään palkintoa, tänäkään vuonna. Avasin toisen lahjapaketistani. Vähän järkytyin, että miten Jaana Kapari on voinut kääntää metsästä puiston. Muuten vaikuttaa tutustumisenarvoiselta, ehkä vähän seikkailun makua, vanhat Puhit kun on puhkiluettu, kahdellakin kielellä - kolmaskin olisi hyllyssä, mutta eipä ole tullut saksaa alkeita pidemmälle opiskeltua, edes Nasun seurassa.

Sitten, yhtäkkiä, vimmattu pakkaus. Jaksoin sittenkin, olin päättänyt etten patistaisi itseäni jos väsyttäisi. Väsytti, mutta pakkasin kuitenkin, hain vintistä sukset ja ahkion, tungin firman lahjakassin täyteen makuupusseja, untuvatakkia, villahousua. Termospulloon kuumaa vettä, nokipannu mukaan, koirille evästä, itselle pala savulohta, ruisleipää ja joulun kala-ateria. Suklaata vähän tietenkin. Teltta, lumilapio, kynttilälyhty, mitään ei voinut unohtua koska tavaraa tuli vuori.

Lopulta, jo iltapäivän puolella ajomatka pohjoista kohti, ei nyt sentään Lappiin, ihan vain reilut 80 kilometriä.  Jouluaaton kiireisen oloista liikennettä, ääliömäisiä ohituksia moottoriliikennetiellä (en minä, tietenkään, autoni ei hallitse ohituksia). Jännitystä: siinä, mihin olin ajatellut jättää auton, ei ollutkaan parkkipaikkaa aurattu. Tie eteenpäin oli, vaikkei ennakkotietojen mukaan  pitänyt olla. Jatkoin eteenpäin, ja yhtäkkiä aurattu tie tietystikin päättyi, tai paremminkin, aurattu osuus vei jonkun pihamaalle. Oli eteenpäinkin autolla ajettu, niinpä minäkin, syvissä lumiurissa taiteillen.

Puhelimessa oli tallessa tiepalvelun numero,  joten melko huolettomana pysäköin lopulta puolen kilometrin päähän kohteestani. Lunta oli paljon, kokeeksi kääntelin autoa siinä, hups, melkein juutuin, vroom vroom, liikkuu sittenkin. Siihen vain ja lapiolla loput, huomenna, jos tarvitsee. Joku oli ajanut vielä eteenpäinkin, haarautuvaa tietä, entinen Metsähallituksen vuokramökki toimi siis jonkun onnellisen joulunviettopaikkana.




Illan hämy saapui seurakseni kun lastasin tarvikkeet autosta ahkioon. En laittanut suksia jalkaan, hissutin jalkaisin nutukkailla. Ylämäessä lipsui, senkin karvakengät. Hiki tuli pakkasessa. Koirat kirmasivat onnellisina ympäriinsä, toinen söi keppejä ja teputteli takapuoltaan kuusenalusoksissa, toinen heittäytyi selälleen lumiuraan kierimään ja pomppi takaperin edessäni, naama naurua täynnä. Ilahdutti, ja lämmitti, vähän auttoi melankoliaan.

Pystytin teltan. Tässä joskus keväällä vuosia sitten leiriydyttiin, muistin selvästi, vaikka tuntui kaukaiselta. Aika, jolloin ajatus yksinäisestä joulusta olisi tuntunut mahdottomalta, ja nyt niitä on ollut jo useita. Kaikkeen tottuu, tai ainakin alistuu.  Lunta satoi puista niskaan, lunta oli joka paikassa. Ei sopinut harmistua, kun monta talvea on ollut niin vähälumista. Ei se silti kaula-aukossa ihan täydellisen mukavalta tuntunut, kuitenkaan. Vähän sai siis äristä.

Kun oli maja pystyssä, lähdettiin hiihtämään. Jaksan aina ihmetellä, miten voi olla yhtä aikaa onneton ja onnellinen, muutaman hiihtometrin sisällä tuntea halua itkeä ja hihkua riemusta. Hiihtokauden avaus, ensimmäistä kertaa suksilla tänä talvena, ensimmäistä kertaa joulukuun puolella sitten Pohjois-Karjalan vuosien, se kyllä riemastutti. Vanhat puu-Montanat suihkivat hiljaa hangessa, metsäautotiellä edettiin, metsässä ei lumi riittänyt vielä.

Monta kilometriä oli edetty kun huomasin vasta, että koirille ei ollut remmejäkään mukana. Jotenkin tuli niin vapaa olo. Ei ketään muita metsässä kuin me. Paitsi ne, joiden pieniä jälkiä näkyi, ja pienempiä ja vielä ihan pienenpieniä. Ei mitään ääniä, ei edes tuuli suhissut korvissa, koska hiihtovauhti oli rapakuntoisen puusuksijan hidas. Ja kaiken yllä kuutamo, puolikas mutta niin valaiseva, ettei lamppua tarvittu. Varjonikin se toi seurakseni. Kovin yksin en sitten loppujen lopuksi ollutkaan. Koirat temmelsivät niin onnellisina, että jo se, omasta hiihtämisestä puhumattakaan, teki retkestä kannattavan.

Selkä ja tukka hikimärkinä palattiin teltalle. Ottipa myös käsivarsiin lykkiminen, luistoa ei liiemmin paksussa puuterihangessa ollut. Väsytti. Olin ajatellut laittaa tulet ja istua nuotion äärellä, mutta alkoikin nukuttaa. Pakkanen sen kuin kiristyi, pikku mittari näytti jo -14. Annoin koirille lampaan selkärangan palat jyrsittäviksi ja niiden syödessä (toinen kuusen alla alkunkantaisena pikku pystykorvana, silmät kiiluen) pumppasin untuvamakuualustani pinkeäksi ja levittelin koirille telttaan alustan myös. Teltan kattoon ripustin pienen kynttilälyhdyn ja sitten kömmittiin kaikki pesään. Ulkona kylmä, teltassa lämpimämpi.



Vaan ei tarpeeksi lämmin. Kohta 12-vuotias alkoi hytistä. Olin laittanut sille toki nutun niskaan ja untuvatakkini alustaksi solumuovin päälle,  mutta ei näyttänyt riittävän. Koitin peitellä sitä untuvamakuupussillani, mutta sitten aloin palella itse. Jonkin aikaa siinä pyörittiin, koira vähän inisi, voi sitä vanhaa rakasta höpöä, ennen niin tormakka talviretkikoira. Sitten tuli melkein hermostus; mitä täällä pimeässä hytistään! Mennään kotiin! Vein koirat autoon, vanhempi loikki iloisena, nuorempi naama mutrussa, en taho. Retuutin kamppeet kasaan (ja iskin telttakaarella itseäni kipeästi nenään), hinasin ahkiolla autolle, pakkasin takaluukkuun ja tempoilin paksussa lumessa auton nokka paluusuuntaan. Taas oli hiki. Seisoin hetken kuutamolla (sic!). Sitten, ihan rauhassa, vielä pitkä hieno lenkki äänettömässä metsässä, vain lumen pehmeä tuhina nutukkaiden ja tassujen alla. Melkein nauratti, ajatella jos joku olisi nähnyt, kyllä olisi ollut hilpeää hänellä. Sitten taas itketti, täällä minä yksin kylmässä talviyössä tavaroita ees taas siirtelen. Jouluyönä.


Kotiin ajeltiin pimeässä hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa hävisi kuutamo ja tietotaulu tien yllä kertoi, että ilman lämpötila -6. Toiseen maailmaan siirryimme siis. Kerrostalon pihaan, lempeässä lumisateessa. Koirat sujahtivat peteilleen, minä menin joulusuihkuun.


Aamulla huomasin, että joulukalakin oli jäänyt syömättä. Olipahan erilainen jouluateria(kin); myslipatukka, suolapähkinöitä ja Super-Salmiakkia. Ehkä syömättömyydestä, ehkä stressaamisesta ja teutaroinnista, ehkä jostain ihan muusta johtuen iski migreeni, joten joulupäivän ohjelmaa ei tarvinnut erikseen miettiä. Vaan olisihan se nyt kokonaisuudessaan voinut huonomminkin mennä. Se joulu.


Ensi viikolla vuoden ja vuosikymmenen vaihde. Retrospektiivisesti katsoen viime ajat ovat häpeäkseni olleet aika vinkunaa ja valitusta, mutta toisaalta, jos on lusikalla annettu niin ei voi kauhalla vaatia.

Tänäänkin on kyllä itkettänyt, mutta ei oman surkeuteni vuoksi vaan siksi, että tapasin pitkästä aikaa ikätoverini, joka sairastui puolisentoista vuotta sitten parantumattomaan, etenevään sairauteen. Parhaassa iässä, retkeilyä rakastava ihminen, nyt heikkona ja hauraana. Tuntui niin pahalta hänen puolestaan. Minulla on sentään melkein terveys. Olen kiitollinen siitä. Toivottavasti tulevana vuonna saan karistettua harteilta menneiden painolastia  niin, että kykenen rakentamaan uutta ja kestävää. Ettei aina vain mielessä olisi "kun silloin ennen oli niin hyvä". Että olisi hyvää myös tulevassa, ja olevassa.

Pois porstuasta, ei enää välitilaa. Olen ulkona, pakkasessa, mutta yllä kaartuu kirkas tähtitaivas, ja siellä tähdet samanlaisina kuin aina ennenkin, kaikkialla.  Kuten Pellon pientareelta minulle kerran kerrottiin:

Nyt, joka hetki, läsnä uusi mahdollisuus.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Eka kerta

Päivän pieni suuri ilo: jäällä kävelty iltalenkki tänään. Olen asunut täällä kohta neljä vuotta enkä ole ennen joulukuussa jäälle päässyt. Kyllä talvi on ihan parasta!

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Jaksaisko? Ei jaksa!

Onneksi kävin nauttimassa ihanasta lumentuprutuskelistä ennen kuin avasin sähköpostin ja sieltä löytyneen ensi kuun työvuorolistan.

Ei yhtään vapaata viikonloppua, kuten ei tässäkään kuussa.

Ehkä melkein en jaksa.

No, positiivista: perjantaisin on aamuvuoroa tai vapaata, joten pääsen Lumon kanssa reeneihin, jos ei ole liikaa pakkasta (jolloin reeenit peruutetaan), eikä moottoritiellä syty busseja palamaan (jolloin liikenne menee tukkoon enkä pääse reenipaikalle). Parit viimeisimmät reenit ovat siis jääneet jo välistä, harmillista.

Enkä jaksanut laittaa sitä ruokaakaan. Katselin bataattia, otin sen jo käteenkin, mutta keitoksi asti se, sipuli ja kurpitsakuutiot eivät jalostuneet. Aina ei vain jaksa. Kun ei jaksa.

Talvi ja nutukkaat



Tässä ne nyt sitten ovat, aidot kaamasmukkalaiset nutukkaani. Nuorgamin vanhan emännän ompelemat ja 40-vuotislahjaksi saamani. Alkuperäiset lammaspohjalliset otin pois, koska ne haisivat todella voimakkaasti lampaalle. Työkavereiden neniä lähinnä ajattelin. Olen nimittäin näillä nyt kovempien pakkasten aikaan käynyt töissä, siis ajanut autoa ja hiipannut hiljaa ostoshelevetin käytäviä työpaikan takahuoneeseen. Pienet lammasaromit on kyllä vieläkin aistittavissa, on tarttunut itse karvakenkiin ja uusiin huopa- ja lammaspohjallisiin sekä villasukkiin, millä kombinaatiolla siis nyt noita käytän. On ne hyvät. Pellon pientareellekin suosittelen talvipaljasjalkaliikuntaan!


Karvakengät jalassa on tarjennut hyvin ulkoilla, tosin olen niitä säästellyt kulumiselta enkä ole kovin pitkillä lenkeillä käyttänyt, kun ei ole vielä oikein ollut lunta. Tavalliset talvikengät ovat siis saaneet kuljettaa minua tunnin ja kahden mitaisilla aamu- ja iltalenkeillä. Olen ollut ihan fiiliksissä, kun on vihdoin tullut talvi! Koiratkin ovat nauttineet, etenkin pikku Puikkopää, joka rakastaa lumessa kieriskelyä. Lumen valo on iltalenkilläkin pimeässä metsässä tehnyt otsalampun tarpeettomaksi. On se myös auttanut sisäpuolellani vallitsevaan pimeään, vähän. Vähän paremmaksi olen tuntenut oloni, kun olen seissyt jäätyneen järven rannassa miettimässä, josko jo huomenna uskallan itsekin jäälle (en ole uskaltanut kuin parin askeleen verran). 


Ja silti. Tyytyväinen saan itseeni olla, jos selviän koko päivän antamatta periksi sisuksissa vellovalle pahalle ololle. Jotain hyvää ylikiireisissä työpäivissä, ei ehdi pysähtyä miettimään. Näin vapaapäivinä pitää keksiä korviketta (kun on jo jaksanut pestä pyykkiä ja harkita ruuanlaiton aloittamisen harkitsemista), tänään se on talvikuvien käsittely ja tänne(kin) lataaminen.


Säätiedotus lupaa mukavuutta joulua ajatellen, eli pakkanen pysyy, muttei ole liian kireä. Karvanlähtöinen kohta 12-vuotias koirakin varmaan tarkenee yötä teltassa. Retkiluistinten hankintaa mietiskelin, mutta melkein jo varmasti hankinnan hylkäsin. Finanssisuhteet ovat vähän heikot, ja jospa jäätkin ovatkin heikot, niin ei parane yksin mennä luistelemaan. Retkiluistelu taitaa olla sosiaalinen laji. Mutta naskalit kaulaan ja jalkaisin sitten tätä kotijärveä pienemmän järven jäälle, siinä jouluhaavetta.


Koirista tiedän, että arvostavat kun pääsevät pois lähiönurkista. Luontoon, lumeen kierimään, kuoppia kaivamaan, puunkappaleita mutustelemaan (sellaista tykkää harrastaa tämä vanhempi etenkin). Ja kun muuten ne nukkuvat olohuoneesa omassa tuolissaan (nuorempi) ja sänkyni alla (vanhempi), niin teltassa vieressä nukkuminen on molemmille aina niin Iso Juttu. Toivon siis itselleni vielä kolmen erityisraskaan työpäivän jäljiltäkin niin paljon energiaa, että jaksan pakata kamppeet ja ajella joitain kymmeniä kilometrejä edes. Aiempina yksinäisinä jouluina on aina jäänyt, milloin operoidun polven, milloin sään, milloin väsymyksen vuoksi. Jouluretki, erilainen joulu.


Maanantaimaisema 14.12.

Monta on jäänyt välistä, ja huomennakaan en kuvaa saa, kun aamulla on pimeää, töistä tullessa on pimeää. Mutta talvilomaan ja hohtaviin pohjoisen hankiin on enää kolme (3!!!) kuukautta aikaa!

Päivän pieni ilo: ostin eilen uudet Smartwoolin merinovillasukat. Melkein en raaski ottaa pois jalasta ollenkaan!

torstai 17. joulukuuta 2009

Joulumieli(puoli)

Meillä on lappalaiskoiraharrastajien keskustelufoorumilla perinteenä joulukalenteri. Marraskuussa halukkaat ilmoittautuvat luukkuja tekemään ja sitten arvotaan kullekin päivä. Itse en ollut osallistunut moneen vuoteen, mutta eilen oli sitten pitkästä aikaa luukun vuoro. Tällaisen:


Edellisen kerran olin mukana 2005, Lumon ollessa pentu. Silloin syntyi tällainen:




Muutenpa ei liiemmin joulumieltä täällä. Ensi viikolla luvassa pari päivää elpymistä vuoden kahden hektisimmän työrutistuksen välissä. Yksin. No, koirien kanssa sentään. Toivon jaksavani ja pystyväni luontoretkeen, mukaan koirat, teltta, tuplamakuupussi ja karvanlähtöisille koirille loimet. Ja evästä.

Mutta en ota stressiä, jos en jaksa, niin makaan kotona sohvalla ja katson dvd:ltä uuden Potterin (kunhan hankin sen ensin).

Kaksi joulupakettiakin odottaa avaamistaan. Kiitos M! Itse annan lahjan kolmelle ihmiselle. Kumpa he ilahtuisivat.

Kun ehdin, kirjoitan siitä, miten ihanaa on kun on talvi, ja miten mukavaa on ulkoilla nutukkailla.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Sydämelle kypärä

Ystävältä tänään:



Voi kun osaisikin laittaa sydämelle kypärän päähän. Voi kun osaisi pitää itseään viisaana ja yksinolo tuntuisi hyvältä.

Aamulla heräsin inhottavaan painajaiseen. Olin unessa muuttamassa rivitalonpätkään, jossa asuimme perheeni kanssa 80-luvun alkupuolella. Kyseessä oli tuon entisen kotini viereinen asunto, jossa edelliset asukkaat kyllä vielä asuivat, mutta me jo kannoimme omia tavaroitamme sinne myös. Mukana olivat veljeni, isäni ja 17 vuotta sitten kuollut äitini. Minä päivittelin veljelleni miten hyvä tuuri meillä kävi kun saimme sen kämpän, mutta samalla harmittelimme ettemme olleet päässeet siihen omaan vanhaan asuntoomme, kun siellä oli sentään isän rakentama hieno portaanaluskomero ja kirjahyllykin. Pihalta kuikuilimme naapuriin, eli sinne vanhaan kotiimme. Yhtäkkiä päidemme yli lensi kaksi isoa pöllöä, joista toinen, aivan vaaleanruskea väriltään, kaarsi asuntoomme sisälle. Hetken päästä se tuli ryminällä ovenraosta takaisin ulos, jolloin heittäydyin mahalleni maahan ja suojasin päätä käsilläni. Valtava lintu laskeutui selkääni ja tunsin sen terävät kynnet kaulaani vasten. Koetin aivan varovaisesti liikkua pois sen alta, mutta se vain tiukensi otettaan. Pelkäsin, että se raatelee minut kuoliaaksi. Odotin, että pihalla olevista ihmisistä joku tekisi jotain auttaakseen minua, mutta mitään ei tapahtunut. Tähän heräsin, hyvin ahdistuneena.

Tuo uni, jatkuva epätietoisuus monien asioiden tilasta, aivan liian fyysisesti ja henkisesti rasittava työpäivä ja syömättömyys (sen liian kiireisen työpäivän vuoksi), siinäpä reippaat eväät tähän päivään. Lopputulos aika huono. Pitäisi laittaa sydämelle kypärä.

Onneksi on päivän pieni ilo: kun pyysin kauniisti, talvi tuli. Surkea päivä päättyi puolentoista tunnin kävelyyn hiljaisessa, lumisessa metsässä, pakkaslumen narskuessa jalkojen alla.

I h a n a a.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Tulisit jo


Tulisit jo, talvi,
toisit pakkasen nenänpäätäni kipristelemään
Kylmän viiman päätäni tuulettamaan
Hohtavan hangen silmilleni iloksi
Kirkkaat kuutamoyöt hiihtelyä varten



Tulisit jo
etkä viipyilisi
Kurkistelisi nurkan takana
vetäytyen aina takaisin
sadeverhon taakse



Talvi, rakkain vuodenaikani, tule jo.