maanantai 9. marraskuuta 2009

Kyldyyriä

Koska isänpäivää edeltävä lauantai oli minulla töistä vapaa, sain (mm. kolmen tunnin päikkäreillä!) palautettua itselleni edeltävän työviikon ja perjantain reeni-illan jäljiltä huvennutta energiaa sen verran, että saatoin suunnitella auton käynnistämistä ja kotteron nokan suuntaamista taas Tamperetta kohti.



Ensin tasankointiaanien pariin Vapriikkiin. Näyttely oli viimeistä päivää auki, ja isänpäivän kunniaksi isät pääsivät puoleen hintaan sisälle. Varmaankin molemmista syistä johtuen paikka kuhisi ihmisiä, eikä rauhallisesta esineiden ja tekstien tutkailusta tullut oikein mitään kun aina oli joku mamma tönimässä kyynärpäällä kumarrellessani hämärien tekstilappusten äärellä. Tekstit sinänsä olivat kyllä ihan selkokielisiä (vaikka minua häiritsikin vähän pelkkä englanninkielisten intiaaninimien käyttö, olisin halunnut lukea lakotankielisiä nimiä myös), mutta itse näyttelytila oli hyvin hämärästi tunnelmavalaistu. Puolimatkassa sain tungoksesta, hajuvesien hajusta ja hämärässä tihrustamisesta päänsäryn, joka ajoi minut jo reilun tunnin jälkeen ulos näyttelystä ja museokauppaan. Onneksi sieltä löytyi Kajo´, Suomen intiaaniyhdistyksen julkaisu, josta sain kotona kaikessa rauhassa tutkailla näyttelyssä olleita kuvia ja tekstejä.

Vapriikista pitikin jo puolijuoksua suunnata sukulaisten kanssa isänpäiväkahveille. Omat isänpäivälahjat isälle ja papalle olivat unohtuneet kotiin, mutta 91-vuotias pappani sai meiltä kaikilta hienon ja helppokäytöisen seniorikännykän. Pappaa kyllä selvästi vähän närästi huolemme siitä, ettei tuota yksin asuvaa ja ikäisekseen hyvin reipasta ja mielellään pitkin Tampereen keskustaa ulkoilevaa vanhusta aina saa puhelimella kiinni, mikä taas on omiaan aiheuttamaan huolta hänen hyvinvointinsa suhteen. Muutamia turhia automatkoja ovat tehneet sekä isäni settä setäni, ja löytäneet papan vaikkapa keittiöstä syömästä ja telkkaria katselemasta - lankapuhelimen luuri vähän vinksallaan ja linja pimeänä.

No, ilahtui pappa tai ei, hän lupasi opetella käyttämään uutta kännykkäänsä, ja vieläpä pitämään sitä mukana ulkoillessaan. Käyttöohjeet ainakin olivat tarpeeksi yksinkertaiset. On hyvä lähteä ihan perusasioista.



Kahvittelun jälkeen oli vuorossa ensin ruumiinkulttuuria herkullisen savulohileivän sisäistämisen merkeissä Kaksiossa. Hyvin syöneenä jaksoi sitten vielä päivän viimeisen ponnistuksen: kovalla työllä kesäisessä myyntikilpailussa tienattujen elokuvalippujen kulutuksen. Meryl Streep-fanille elokuva oli tietenkin Julie & Julia. Seuraa varoituksia teille, jotka aiotte käydä katsomassa:

1. älä mene nälkäisenä
2. älä mene pissahätäisenä
3. älä syö pullaa, suolapähkinöitä tai muuta sellaista, joka voi naurukohtauksen aikana päätyä henkitorveesi ja aiheuttaa hengitysvaikeuksia



Niin että bon appétit vaan! It IS!

Viime viikon maanantaina rannassa näytti tältä:


2.11. aamulla


Pientä pakkasta, lupaavaa.. ja perjantainahan satoikin sitten sitä lunta. No, tänä aamuna tilanne oli tämä:


9.11. aamulla


Onneksi sääennusteet lupailevat taas pakastavaa, ja lisää luntakin pitäisi lähiaikoina tupruttaa. Antaa tulla, vaikka ovista ja ikkunoista! Marraskuussa pitää olla TALVI!

Vaikka on tässä välivaiheessakin puolensa, kun ihan kaikki ei vielä ole lumen peitossa.




Etsimään!



Kuva on viime keväältä, perjantaina oli pimeää ja satoi lunta!

Perjantaina korkkasimme Lumon kanssa reenikauden piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkästä aikaa. Työkuvioiden vuoksi en ole puoleentoista vuoteen päässyt reeneihin, tai olisin kai nyt jossain välissä silloin tällöin päässytkin, mutta kun homman ideana on sitoutuminen toimintaan niin se ei oikein toteudu, jos kerran kahdessa kuukaudessa onnistuu pääsemään harjoituksiin - puhumattakaan siitä että koira sellaisella tahdilla edistyisi mihinkään. Kyse on siis etsintäkoiran ammatista, johon Lumo nyt vihdoin siis alkaa taas tähdätä Tampereen Seudun Etsintäkoirien riveissä. Aikanaan olimme Savun kanssa hälytysryhmässä melkein kaksi vuotta ennen muuttoamme Pohjois-Karjalaan, ja Savua ennen työkaverinani oli Fanni vuodesta 1996 vuoteen 2001, jolloin vanha kunnon pitkäkuono täytti kymmenen ja vanheni henkisesti niin, että joutui jäämään eläkkeelle. Vapaaehtoistoiminta on ollut lähellä sydäntäni aina, enkä pidä harjoittelua niinkään koiraharrastuksena vaan elämäntapana, joka nyt siis taas on minulle mahdollista. Olen enemmän kuin onnellinen.

Lumo oli myös hyvin, hyvin onnellinen jo aamulla kun pakkasin repun valmiiksi iltaa varten. Kun tulin töistä, se tuskin ehti tervehtiä minua ovella kun jo piti kiirehtiä repun luokse tönöttämään. Oli siis hiukan innostusta havaittavissa!

Itse reeneissä Savu-eläkeläinen pääsi ennen puikkopäätä suorittamaan Tärkeän Eläkeläisten Mielenvirkistystehtävän, eli haukkumaan kovasti nuorta miestä, joka oli mennyt "eksymään" metsään. Ihan hillitön touhu ja riemu oli myös 11-vuotiaalla, kun pääsi pitkästä aikaa näyttämään taitojaan.

Pikku etsintäkoiraoppilaan vuorolla päätin katsoa ensin vähän, että millaisia muistijälkiä kauan sitten suoritetuista harjoituksista oli puikkopäähän jäänyt. Lumosta on tarkoitus tulla ns. kertova ilmaisija, eli se ensin etsii ja löytää kadonneen ja kirmaa sitten luokseni kertomaan siitä, minkä jälkeen kytken sen liinaan ja se vie minut takaisin etsittävän luokse. Tähän mahtuu monta mahdollista variaatiota. Yksi tapa voisi olla, että se ensin haukahtaa kerran tai pari löydettyään ja sitten minun luonani haukahtaa myös minulle. Voisi olla Lumolle helppoa, koska sillä on haukku aika herkässä kun se on innoissaan.

Varsinainen etsintätyö tapahtui nopeasti. Lumo äänteli maalihenkilön luona lupaavasti ja sai siitä pienen namipalkan. Kutsuin sitä luokse, ja jouduinkin toistamaan kutsun peräti kaksi kertaa, kun pieni Into P. vain jatkoi intoiluaan löytämänsä ihmisen luona. Edellisissä harjoituksissa valovuosi sitten olimme jo päässeet siihen vaiheeseen, että Lumo tuli luokse ihan kutsumatta. No, kertaus on opintojen äiti. Näyttö sujui hyvin eikä Lumo ihan kauheasti pyrkinyt loikkimaan maalihenkilön päällekään, vaikka tämä pitikin namikippoa vähän turhan houkuttelevasti ylhäällä. Toisen maalihenkilön luona se sitten istua napotti ihan hiljaa, ei äännellyt yhtään, mutta tuli ensimmäisellä kutsulla, näytti hienosti eikä hyppinyt. Tästä se lähtee! Toivon mukaan tällä viikolla päästään harjoittelemaan sekä perjantaina että lauantaina, koska ensi viikolla olen iltavuorossa töissä eikä päästä ollenkaan.

Perjantainahan satoi ihanasti luntakin juuri ennen reenejä, niiden aikana ja vielä jälkeenkin, kun iltakymmenen paremmalla puolella lopettelimme. Minä vielä lähdin koirien kanssa reilun tunnin lenkille metsään kun kerran 40 kilometriä oli reenipaikalle ajattu, pitihän siitä ottaa kaikki irti. Kotona olin vasta lauantain puolella, lähdettyäni liikenteeseen aamulla yhdekseltä, joten kyllä väsytti, mutta niiiiiiin mukavalla tavalla.

Tuntuu kyllä todella rauhoittavalta, kun elämässä on nyt joka viikko jotain mitä odottaa, ja pidemmällä tähtäykselläkin jotain muuta kuin aina vain töitä, töitä ja töitä.

J I P P P P P P I I I I I I !

torstai 5. marraskuuta 2009

Puolensa ja puolensa sekä pakkoruotsia



Elän yksin. Siinä on paljon hyviä ja huonoja puolia. Kuten esimerkiksi se, että saan nukkua koko 140 cm sängyn leveydeltä eikä kukaan kisko päältäni ihanaa tuplaleveätä peittoa. Huono puoli taas on se, että joudun nukkumaan yksin ja illalla unta odotellessa katselemaan sitä tyhjää sängynpuolikasta. Yksin on myös hyvin hankalaa saada se tuplaleveä lakana ripustettua pyykkinarulle ja pedattua.

Kun asuu yksin, ei kukaan motkota imuroimattomista villakoirista lattialla. Huono puoli siinä on se, ettei kukaan motkota imuroimattomista villakoirista lattialla, ja joskus on vaikea tarttua toimeen.

Yksin asuessa saa olla rauhassa. Ei tarvitse puhua, ei kertoa miten (rasittava!) työpäivä on sujunut, eikä kysellä toisen kuulumisia.

Yksin asuessa joutuu olemaan liiankin rauhassa. Ei saa puolittaa huolia ja murheita, eikä tuplata iloja ja riemunaiheita.

Ja kun asuu yksin on ihan helekutin hankalaa selvittää, onko selässä punkki (ei kai nyt enää tähän vuodenaikaan!) vai onko vain joku luomi hiertynyt, kun taloudesta ei löydy irtopeiliä ja hankaluus tuntuu juuri keskellä yläselkää.

Näiden syvällisten  pohdintojen ohella tässä toisella aamukahvilla, pyykkikoneen (ja sen yksinasuvalle turhan leveän pussilakanan) pyörimistä kuunnellessa tuli mieleen toinenkin aihe, nimittäin pakkoruotsi ja sen aiheuttama jurputus mediassa. Kun pitää väkisin sellaista tyhmää kieltä opiskella ja mihin sitä Suomessa muka tarvitaan ja eihän sitä kukaan käytä ja muutenkin se on ihan tyhmä kieli. Ja silti, eräänkin Aamulehden kastettuja -palstan satoa: Ellen Amanda, Juhani Emil, Aino Amanda, Åsa Aleksandra, Jimmy Roobert, Fanni Aada Olivia, Jooa Kaspian, Aada Maria... Tällä kertaa ei ollut jokaviikkoisia kestosuosikkeja Lindaa, Danielia, Patrikia ja Jessicaa mukana ollenkaan. Niin että kyllä se ruotsinkieli vain on ihan kamala kieli.

p.s. Eilen satoi vähän lisää lunta!

maanantai 2. marraskuuta 2009

Avain lukossa

Päivän fiilis:



Päivän pieni ilo: nukuin viime yönä pitkästä aikaa normaalinpituiset yöunet.

Maanantaimaisemakin on kamerassa, mutta ei jaksa purkautua nyt tähän. Mutta siinä on lunta!

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Talven aavistus

I  h a n a a !


On ollut jo jokusen päivän, tai ainakin illan ja yön, pakkasta, ja perjantaina kun tulin myöhään illalla töistä, alkoi sataa lunta. Ei niitä hiutaleita niin paljoa tullut, että maa olisi valkoiseksi muuttunut, mutta pikku Puikkopääkoiran mielestä riittävästi. Se nimittäin juoksi onnellisena riemukierroksia, ja kokeili toiveikkaana josko "hangessa" voisi jo kieriä. Se on niin talven lapsi, arktinen eläin.

Eilen, lokakuun viimeisenä päivänä, joka sattui olemaan kahden viikon ainoa vapaapäiväni, paistoi aamulla aurinko ja minä mietin  päänsärkyisenä, että pitäisi imuroida tämä hyvinhiekoitettu asuntoni ja häivyttää karvanlähtöisen koiran aikaansaamaa karvamattoefektiä. Onneksi tulin järkiini.





Kävimme Lotan ja Tuiskun kanssa Laipaanmaassa päiväretkellä. Koirilla oli mukavaa, emännillä oli mukavaa, sää oli loistava, eväät olivat maistuvat ja kahdet villahousut päällekkäin retkihousujen alla takasivat lämpimän olon.

Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee. Tällä energialla jaksan toivottavasti ainakin puolimatkaan tänään alkavaa kuuden päivän työputkea.

Päivän pieni ilo: keitin sunnuntaikahvit (puolet tavallista A. Nordqvistin Rekoa, puolet R. Pauligin vaniljaa). Nam.