tiistai 27. lokakuuta 2009

Päivän pieniä ja suuria

Päivän pieni ilo (oikeastaan jo eilisen päivän): kävin hammastarkastuksessa ja reikiä oli nolla! Muutenkin purukalusto hyvässä kunnossa. Tosin keskustelimme hammaslääkäritätin kanssa siitä, että minun kannattaisi harkita purentakiskon hankkimista, koska puren hampaitani yhteen öisin niin, että leuat ovat aika jumissa ja on vaarana, että juurihoidettu poskihammas halkeaa.

Odotushuoneessa tapasin postipankinaikaisen työkaverini Katjan, joka oli nyt siis tuolla hammaslääkäriasemalla töissä. Voi että oli hauskaa hetki jutella! Tunnistin hänet kyllä heti kasvoista, mutta sukunimeä en saanut päähäni millään. Olemme tavanneet viimeksi joskus 90-luvun alkupuolella, joten ei ihan ihme tällä kovalevykapasiteetilläni. Hän oli vieläpä tässä lähipäivinä menossa tapaamaan kahta muuta saman entisen työporukan naista, joten pääsin lähettämään miljoonasti terveisiä heille. Muistaakohan hän nyt varmasti kertoa kaikki ne miljoona!

Päivän (tämäkin jo eilisen, mutta vaikutus jatkuu tälle päivälle) suuri ketutus: hartaasti odottamani parisuhteellinen viikonloppu ei näillä näkymin toteudukaan. Seuraava mahdollisuus parin päivän yhdessäoloon tarjoutuu hyvässä lykyssä vasta joskus joulun jälkeen. Edellisen kerran yhteistä aikaa on vietetty muutamaa tuntia pidempi rupeama tämän kuun alussa. Ihan juuri nyt en kykene näkemään tämän asian positiivisia puolia, jos sillä sellaisia on. Siitä huolimatta aion sitten ihan itsekseni käydä katsomassa sen Sitting Bull -näyttelyn, kun kerran se vapaaviikonloppunani vielä on auki. Elokuviinkin on kaksi vapaalippua, luulenpa että järjestän treffit Meryl Streepin kanssa.

Päivän pienempi ketutus, jossa tyhmästä päästä kärsii koko talous. Heräsin jo tässä lokakuun viime metreillä ymmärtämään, ettei verokorttini tuloraja riitä loppuvuodelle, kun tulee niin paljon ilta- ja viikonloppulisiä. Ryhdyin tiitteränä tilaamaan uutta verokorttia - ja sitten saikin jo koivupuinen ruokapöytäni vastaanottaa kovan pääni iskuja. Olin nimittäin täysin autuaasti unohtanut aiemmin nostaa pidätysprosenttiani alentuneiden asuntolainankorkojen vuoksi, joten nyt loppuvuoden palkoille pamahti lähes alkuperäisen lisäprosentin suuruinen lukema.

Onneksi on vielä jäljellä päivän pieni ilo:



En varsinaisesti keräile muumimukeja, mutta niitä kertyy. Joitain olen saanut lahjaksi, toiset ostanut itse. Keräilemättömyydessä on se hyvä puoli, ettei tarvitse pakonomaisesti haalia jokaikistä kippoa, vaan voi fiilispohjalta antaa muumien tulla luokseni kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä. Ja kuten näkyy, kahvini juon kansainvälisesti "latteena", tietty!

Pellon pientareella pohdittiin jokin aika sitten välitilassa olemista. Olen juuri tällainen eteisessä eläjä. Nuorempana porhalsin rohkeasti porstuasta pidemmälle, asetuin taloksi, elelin aikani, mutta kun lakkasin viihtymästä (eikä ikkunanpesu ja rivakka tuuletuskaan auttanut parempien näkymien ja olojen saavuttamiseen), pakkasin kapsäkkini ja lähdin pois.

Ei se ole pelkästään ikäkysymyskään, mutta pariinkymmeneen aikuisvuoteeni vain yksinkertaisesti mahtuu niin monta tuloa ja lähtöä, niin monta oven aukaisua, niin monta oven sulkemista perässäni, että en vain enää jaksa. En pelkäisi avata uusia ikkunoita ja ovia, mutta en yletä niihin. Niinpä kökötän eteisessä, enkä tiedä olenko tulossa vai menossa. Hyvinhän tässäkin elää, välillä joku kurkkaa ovesta, menee ulos tai tulee sisään. Välillä ikkunasta tulee valoa, välillä on verhot edessä. Vaihtelua.

En enää odota, että joku tulisi ja nostaisi minut pystyyn, ja auttaisi kantamaan kapineeni joko ulos tai sisään. Toivon, että jaksaisin tehdä sen itse. Ehkä kuitenkin myös toivon, että joku viipyisi eteisessäni pidempään, eikä vain kulkisi sen läpi tai kurkkaisi ovelta.

Eteisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että siinä on kaksi ovea, sisälle ja ulos. Pitää vain osata valita, kummasta lopulta kulkee.


maanantai 19. lokakuuta 2009

Maanantaisoppa

Aamulla, kun lähdin koirien kanssa ulos, oli maanantaimaisema aika valjun näköinen:



Satoi vettä, särki päätä ja oli muutenkin aika harmaa olo. Ei minkäänlaista kykyä eikä halua lähteä minnekään, vaikka oli vapaapäivän aamu. Harmitti, kun vaivastamisen takia oli viikonloppuna jäänyt väliin Sitting Bull -näyttely, joka ei kovin pitkään enää ole nähtävissä, eikä minulla liikaa vapaapäiviä, jolloin voisi yrittää.

Myöhemmin päivällä pilkahti aurinko. Ei tullutkaan räntäsadetta (no ei tietenkään, kun autossani on talvirenkaat jo alla) vaan lämmin, kaunis syyspäivä. Maisemakin muuttui ihan toisennäköiseksi:



Iltapäivällä oli jo myöhäistä ajatella lähtevänsä minnekään kauemmas retkeilemään, eikä olokaan sitä vielä olisi sallinut, mutta Pellon Pientareelta nappasin ajatuksen päivän pienestä ilosta. Täytyihän tässäkin päivässä sellainen olla!

Ja onkin. Tein ihan ä l y t t ö m ä n hyvää soppaa! Metodilla "mitä kaapista löytyy, eikä edes ihan kaikkea sitä kattilaan".



Keskikokoinen bataatti, pari porkkanaa, pätkä tuoretta inkivääriä, vajaa purkillinen viikonlopuksi turhaan hankittua guacamolea, puolikas punasipuli, pari kourallista kikherneitä, ja lopuksi vielä soseutettuun soppaan pari möykkyä laktoositonta, maustamatonta tuorejuustoa.

Kylläpä osaankin olla hyvä sopankeittäjä! (Toim. huom. on hyvä kehua itseään joskus).

Koiratkin ovat tyytyväisiä, vaikka varmasti olisivat olleet vielä tyytyväisempiä jos olisivat päässeet retkeilemään. Nyt ne ovat kuitenkin kolmena päivänä rouskuttaneet nupit tutisten hirvenjalkoja parvekkeella. Kävin lauantaina täydentämässä pakastimen sisältöä Vauhti-Raksun autolta, ja osa luista oli niin jättimäisen kokoisia, etteivät mahtuneet pakastimeen. Yleensä pyrin hankkimaan pieniä kylkiluita tai selkärankoja ym. jotka on helppo tempaista kirveellä palasiksi (ei ole naapurissa taloa, jonka parveekkella voitaisiin tätä näytöstä seurailla). Nyt oli turhan paljon isoja lumpioita ja muita vain ajanvietteeksi sopivia klohmuja joukossa, mutta eipä tuo niin kauheasti haittaa. Ei ainakaan noita kahta pientä possunenää, jotka aivan uupuneina urakastaan nukkuvat tyytyväistä unta.


Kaapista ulos



Kaapissa ei ole hyvä olla, ellei satu olemaan vanha pomppa, joka siellä tyytyväisenä koko kesän odottaa talvea ja käyttöä. Tahi kesähepene, jolla sama tyytyväisyys talven aikana. Tavallisen ihmisen on helpompi hengittää kaapin ulkopuolella (koskee myös muita huonekaluja ja ahtaita tiloja).

mutta tämänhän me kaikki jo tiesimmekin!

torstai 15. lokakuuta 2009

Apinaorkesteri

Nonni. Joudun ehkä pakosti
a) ajamaan vapaapäivänäni  suurkaupunkiin (he, kotikaupunkini Tampere, josta asun huiman 30 km matkan päässä nyt)
b) ostamaan kangasta
c) ompelemaan siitä kankaasta koirien, tai ainakin vanhemman, petiin päälliskankaan (nuorempi nukkuu enimmäkseen omassa tuolissaan ).

Nimittäin Kodin Ykkönen tyrkytti väkisin postiluukustani mainoksen, jossa oli tällaista:



Samasta kankaasta oli sitten myös pussilakanasetti, ja halvalla. Olisimme sitten koiran kanssa samanmoisissa kuoseissa. Olen päättänyt uusia myös peitteeni, joten vanha (jonka sain aikanaan työkavereilta läksiäislahjaksi vuonna 1991, ai mites usein ne peitteet pitäisi vaihtaa...) joutaa kolmeen osaan paloiteltavaksi ja koiralle pehmeiksi talvipeteiksi.

Mutta! Ompelukone ja minä emme ole ihan samalla aaltopituudella. Sain joitain vuosia sitten mummolta sellaisen mukavan vanhan 50-luvun omplausvehjettimen, joka joskus pelaa, joskus ei. Tai sitten se silloin tällöin toimivuus koskeekin ompelijaa. Lopputulos silti sama. Joten saa nähdä miten projektin käy. 11.5-vuotiaan koiran hyväksi olen valmis yrittämään.

p.s. Talvi ei yllätä Hiutaletta tänä vuonna. Talvirenkaat laitatettu alle tänään. Tipahtanutta taustapeiliä eivät huoltamolla saaneet kiinni, auto oli liian kylmä. Hmm, pitäisiköhän koettaa itse föönillä ja supertarralla...

tiistai 13. lokakuuta 2009

Viikon koirakuva #48: Ainutkertainen


Tätä kuvaa en koskaan voisi ottaa uudestaan. Tämä on viimeinen kuva rakkaasta koirastani Essusta, jonka elämä päättyi 5.12.2007. Essuli Höpönassuli oli, kuten toki kaikki koirat, ainutkertainen persoona. Sen jättämä aukko sydämessäni ei kai umpeudu koskaan.

Kuva on otettu kahden aikaan iltapäivällä, joulukuun lempeässä valossa. Yöllä oli satanut lunta. Kun muutaman tunnin kuluttua tulin yksin ulos eläinlääkäriasemalta, oli pimeää ja satoi kaatamalla vettä.

Kerran vielä


Lakaistaan vielä lehdet syrjään, paljastuu kesänvalkoinen pinta.



Mitä mietit, pieni ystävä?



Entä sinä, vanha ja viisas? Näetkö jo pidemmälle?
Elämäsi on kääntymässä talveen, mutta jatketaanhan syksyä vielä.



Kauneus on katoavaista, kevääseen pitkä matka.



Syyslaulu, tuulen soittamana.
Kiitos ja näkemiin.

Merinoitua

Olen villaihminen. Mikään ei ole mukavamapaa kuin kietoutua paksuun villapaitaan kylmällä. Villasukkia käytän ympäri vuoden, eikä tulisi mieleenikään lähteä vaeltamaan keinokuitualusasuissa. Merinoa sen olla pitää. Edut lyhyesti: en haise pahalta, en palele.

Pari viikkoa sitten hankin Icebreakerin merinovillaiset alushousut. Ensimmäisenä kävin tietysti saksien kanssa valtavan pesu- ym. lappunivaskan kimppuun ne poistaakseni. Sieltä paljastuikin yllätys: baacode. Tuon yksilöllisen numerosarjan valmistajan nettisivuille syöttämällä pääsen tapaamaan lampaita, joista villahousuni ovat lähtöisin! No, ihan lammaskohtaista tietoa sieltä ei sentään löytynyt, eikä edes lammastilakohtaista, mutta hauska idea joka tapauksessa.

Tällä hetkellä kaapista löytyy Icebreakerin lisäksi Ruskovillaa,  Smartwoolia ja Devoldia. On aluspaitaa, alushousua, sukkaa ja lapasta. Pipa, bokserit ja rintsikat on vielä hankinnassa, ja sukkia tietysti aimo pino lisää. Smartwoolin merinoissa nimittäin olen nyt kulkenut koko loppukesän ja syksyn, ja enimmäkseen vain tuuletellut sukkia. Pesu ei ole ollut tarpeellista kovinkaan usein, vaikka sukat ovat jalassa 9 tuntia työpäivinä. Jalat eivät myöskään ole hionneet, vaikka työjalkineeni ovat Crocsit, joissa keinokuitusukat tuppaavat jossain vaiheessa työpäivää muuttumaan vähintäänkin nihkeiksi. Vaelluskengissä Smartwoolin paksummat ja pidempivartiset sukat myös olivat aivan lyömättömät.

Oma lukunsa ovat ne paksut ja virttyneet, enimmäkseen norjalaiskuvoiset villapaidat, joita kaappeihin on kertynyt muutama jo 80-luvulta lähtien. Niiden joukossa on yksi aarre, iso, paksu ja punainen edesmenneen äitini neuloma paita, jonka muistan saaneeni lukion ensimmäisellä tai toisella luokalla. Äiti teki minulle enemmänkin villapaitoja, mutta vuosien saatossa vain tuo yksi on säästynyt. Siitä en luovu, onhan se lähes ainoita konkreettisia muistoja, joita minulla on äidistä jäljellä.

Villa, olisi se sitten karkeaa ja paksua suomenlammasta tai pehmeää, hienoa merinoa, vetää minut jotenkin lähemmäs luontoa. Se tuntuu hyvältä ja lämpimältä, turvalliselta. Pysyvältä asialta tässä hektisessä maailmassa.

Niin että jos kysytään kuka tykkää villasta niin vastaan että MÄÄ!

Maanantaita keskiviikkona

Nyt alkaa sentään maisemassa tapahtua selviä muutoksia. Tänään oli autojen katoilla lumihiutaleita, jokohan ensi maanantaina saa valkoisemman kuvan?

28.9.

5.10.

12.10.