perjantai 25. syyskuuta 2009

Synttärisankarit



Me synnyttiin neljä vuotta sitten Kuhmossa. Meillä on kolme veljeä, yksi sisko ja yksi sisko on jo edesmennyt. Iskä on nuorisopaimenena Savossa ja äiskä poropaimenena Ranualla. Me ollaan ihmisen parhaina ystävinä täällä Etelä-Suomessa. Ja juuri nyt samassa osoitteessa kun tää toinen ois tällä toisella hoidossa. Ollaan painittu, syöty mustikoita, nuuhkittu kaikkea ja sitten vaan hengailtu, ihan niinku nelivuotiaat nyt vaan osaa, aikuisesti ja hillitysti, tietty. Pehmosiili suussa takapuolta hytkytellen ja ilohinkuen voi ihan hyvin näyttää aikuiselta.

Paljon onnea meille, sekä veljille ja siskolle myös!

terveisin
SiMo, yhteensä 8 vuotta

Odotuksesta


Ajan pyytäminen on suomeksi, että seiso sinä tässä, älä liiku minnekään; minä liikun ja katson, johtaako liike minut lähemmäs sinua vai kauemmas, pois.

Mikäli aika ylipäänsä on olemassa, se ei ole lahjoitettavissa. Se liikkuu minne sitä huvittaa, milloin nopeasti, milloin hitaasti, ja aina lupaa kysymättä.
 Pirkko Saisio: Voimattomuus

tiistai 22. syyskuuta 2009

Viikon koirakuva #47: Syysunelmia



Liekki haaveilee Muotkatunturien erämaassa.

Oi ihana loma

Elelen parhaillaan kesälomani viimeisiä päiviä. Jaoin loman kolmeen pätkään, jotta pääsisin mahdollisimman monipuolisesti reissaamaan. Kesäkuussa sairastuin ensimmäisen lomapäivänä, mutta pääsin toisella viikolla kuitenkin tunturiin. Elokuussa sairastuin pari päivää ennen lomaa ja suunniteltu tunturivaellus vaihtui mökkilomaksi yskänlääkepullon ja nenäsuihkeiden kanssa. Nyt viimeistä pätkää edeltävällä viikolla loukkasin töissä selkäni sekä podin poskiontelotulehduksen ja sain uuden nuhan ja yskän. Vaivoista huolimatta vaellusviettini vei minut pohjoiseen.

Onneksi vei.








Tulkoon syksy. Olen valmis.

Maanantaimaraton

Varsinainen tylsyysprojekti koko maisemakuvaus kai jo, kun en joko muista ottaa kuvaa ollenkaan tai en ainakaan saa sitä tänne esille. Tosin tekniikallakin on vaikutusta; tämä uusi Bloggerin editori tuntui ensin ihan tervetulleelta päivitykseltä, mutta nyttemmin on joka kerta ollut vähintäänkin keskikokoisia v-käyrän nousuja kuvien ja useimmiten myös tekstin asettelussa.

Mutta siis heinä-, elo- ja syyskuisia maanantaimaisemia esille nyt ensin ja sitten muiden asioiden kimppuun:


13.7.


20.7.
Taisi olla aika harmaa viikko.


3.8.


31.8. Vielä on kesää jäljellä.


21.9. Kello on vasta kahdeksan illalla ja on jo lähes pimeää.

Pieni hoitolainen

Hei mamma!


Minulla menee ihan mukavasti täällä hoitolassa. Eilen juoksin suoraa päätä ovelta keittiöön ja päivystin siellä kunnes sain ruokaa. Sitten yhtäkkiä muistin, että Ihmistä pitää Rakastaa, ja suoritinkin sen Rakastamisen oikein suurella innolla ja äänellä.  Puikkis vain tunkesi siihen väliin sitten ja se meni vähän painimiseksi.

Muuten Puikkis ei ole kyllä paljoa viitsinyt painia, mutta Tädin kanssa me pidämme pissikisoja (ulkona). Aamulla kesti aika kauan heräämisestäni että sain ruokaa, mutta tuli se sitten lopulta kuitenkin ehkä viiden minuutin odottamisen jälkeen. Lenkeillä olen lisäksi syönyt jäniksenpapanoita ja mustikoita. Koska olemme kaikki olleet kiltteinä niin olemme myös saaneet välillä Wild Chipsejä (odotamme niitä juuri kuvassa, nam). Nukkunut olen kovasti ja vähän kiljunut ja kanniskellut sukkalelua.





Muuten on siis ihan kivaa täällä, mutta ruokaa tarjoillaan kyllä aika harvoin. Nytkin olen jo monta kertaa käynyt asemapaikaltani keittiöstä Ihmistä nuoleskelemassa ja kiljahtelemassa, että on kova nälänhätä. Toivottavasti tämä asia täällä paranee vielä.

terveisin
Silppu

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Lasten suusta (ja vähän lääkärinkin)

Pikkutyttö vielä pienemmälle pikkusisarelleen lääkäriaseman odotustiloissa tänään:

"Sun pitää yskiä OIKEIN. Kato noin. Ja sitten sun pitää hävittää todisteet eli viedä nenäliina rrroskiin".

Lääkäri kertoi puolestaan minulle, että eipä kummastuta häntä se seikka, että päätäni on särkenyt lähes tauotta lauantaiaamusta lähtien. Niin paljon on ylimääräistä tavaraa poskionteloissa. Samaan aikaan pukkaa uutta flunssaa nuhineen ja yskineen.

Ja ylihuomenna alkaa se kesäloma. Ja ne tunturit siellä taas odottavat.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Niin syys, niin syys on tullut, puu, ruoho lakastui..




No jaa. Ei ihan vielä syksyltä tunnu, vaikka onkin syyskuu. Muutamana aamuna jo elokuun puolella kyllä oli sellaista tiettyä kirpeyttä ilmassa ja tuntui "syksyn tuoksua" nenässä. Mikä tuo kuuluisa syksyn tuoksu on, sitä en kyllä osaa eritellä, mutta olen sen silti tuntevinani. Niin että sovitaan, että on syksy ja voi katsella taaksepäin mennyttä kesää siltä osin kun olen jättänyt siitä tänne plokiin mitään raapustelematta.

Pidin kuukauden kesälomastani viikon elokuussa. Olin suunnitellut lähteväni pikku Puikkopään kanssa kahdestaan Käsivarteen, Kalottireitille vaeltamaan, Suurtuntureita ihailemaan. Kuinka sattuikaan, kaksi päivää ennen loman alkua nousi kuume ja iski nuha. Reissukuume oli kuitenkin voimakkaampi, joten neljä päivää sohvan pohjalla hikoiltuani kampeuduin pystyyn, pakkasin rinkan ja ajoin "väliasemalle" Kuopioon, jonne jätin Vanhan Kunnon Pallopään hoitoon. Sitten reippain mielin rekkain alle eli auton nokka kohti pohjoista. Olin jo tässä vaiheessa tietysti päättänyt, etten ehdi ja jaksa ajaa Lappiin asti, mutta kuvittelin pääseväni vaikka Kainuuseen.

Yskä, päänsärky, helle ja koira seuranani pääsin kuitenkin vain Nilsiän ja Juankosken rajoille asti. Olin joskus vuosia sitten käynyt kävelemässä Pisan luonnonsuojelualueella , joten Lastukosken pysäköintipaikka tuntui luontevalta paikalta miettiä, onko tässä mitään järkeä. Resuta nyt sairaana ympäri maailmaa puoliväkisin, ihan vain sen takia ettei kesälomaa halua viettää kotona lepäillenkään.



Olo oli yhtä romahtanut kuin tällä pitkospuulla, mutta jotenkin tuntui, etten ollut ihan yhtä hyvin palvellut kuin se.



Mieli taas oli kuin tämä opastustaulu, lähes tyhjä, joku pieni roska siinä nurkassa. Se pieni roska vaivasi, hiersi, teki mieli pyhkiä se pois.

Puhelimeni soi. Onneksi soittoäänenä on satakieli, sopi hyvin metsäiseen luontoon, jossa vanhojen puiden keskellä kuljin ja niiden välissä pilkottavaa Isoa Pisanlampea ihailin.

Hän soitti. Reissusuunnitelmia tekemässä hänkin, kyseli omiani, juteltiin kevyesti. Askeleeni painoi helteessä raskaasti, sydämessäkin joku ihmeellinen ylimääräinen taakka. Sen kuitenkin heitin pois, kun päätimme, vähän yllättäen, lähteä yhdessä reissuun. Tuntui heti terveemmältä.



Kurotinko kohti taivasta, kuin tämä ikivanha mänty? Toivoinko liikoja, eihän meidän yhteiselle elämällemme viime aikoina ollut kovin suotuisia näkymiä auennut.




Katselimme koiran kanssa maisemia Pisan huipulta kauan. Kesätuuli haihdutti hien otsalta, puhalsi osan huolista kauas.

Palasin autolle, jatkoin eteenpäin, tavoitteena Tiilikkajärvi . Siellä viettäisin yön, ja sitten seuraavana päivänä kohti Pohjois-Karjalaa Hänen kanssaan. Oli kummallinen olo, kuin Sarkian runossa, olen sairas ja niin kovin onnellinen, sitä tuskin käsittää voi...  

Sairas todellakin. Ajoin halki lapsuuden kesämaisemien, äidin suvun kotipaikan, yskien ja päänsärky koko ajan voimistuen. Lopulta lähes pahoinvoivana pysäköin auton Pohjoisniemen parkkiin, kevensin rinkasta sinne pakatut pidemmän retken eväät pois, lastasin koiran reppuun vesipullot ja sonnustauduin lyhyelle taipaleelle. Koko päivän helottanut aurinko meni pilveen ja synkät ukkospilvet kerääntyivät yllemme. Niin sopivaa, oikeinko alleviivaten piti jonkun Kohtalottaren minulle osoittaa valintojeni järjettömyys?

Kosevalla oli soma tupakin, mutta majoituin silti lainateltassa, jonka sain pystyyn juuri ennen kuin ukkoskuuro heitti rankkasateen päällemme. Otin migreenilääkkeen, koira könysi kainaloon ja nukahdin ukkosen jyristessä ja sateen ropistessa teltan kattoon. Kesäretkeilyn ihanuutta.

Aamulla päänsärky oli tiessään, mutta yskä entistä pahempi. Soitin Hänelle, oli pakko kertoa etten kykenisikään yhteiseen patikkaretkeen. Harmitti jo etukäteen. Hän ei kuitenkaan kuulostanut pettyneeltä, mikä liikutti minua, kuvittelin kuitenkin tietäväni miten tärkeää hänelle olisi ollut viimeisten lomaviikkojen viettäminen mahdollisimman elämyksellisesti, uusia paikkoja tutkien ja ihaillen. Sain taas yllättyä, Hän ehdotti että tulisin toipumaan taudistani hänen kesäparatiisiinsa. Vähän hämmentyneenä otin kutsun vastaan.

Ukkonen oli kirkastanut ilman ja puhelu minun oloni. Kävelimme Puikkopään kanssa pitkän matkan rantapolkua ja ihmettelimme hiekkarannan aarteita, rantavedessä uivia kalanpoikasia ja selällä sukeltelevia lintuja.



Nyt mieleni olikin yhtäkkiä kuin tuo vesi: kirkas ja täynnä elämää, mutta ajatukset puikahtelivat ulottumattomiin kuin nuo hopeakylkiset kalat kun koetin niitä tavoittaa. Päätin antaa olla. Ehkä mieli seuraa perässä kun antaa ruumiin mennä, totesin, ja pakkasin leirin. Koira odotti tuvan vahdin kanssa kun kirjoitin nimeni vieraskirjaan.



Huussin ovi salpaan, samoin sinne tänne poukkoilevat ajatukset. Auton nokka kohti etelää.

Hain Vanhan Kunnon Pallopään hoidosta ja lepuutin itseäni väliasemalla vielä yhden yön. Seuraavana päivänä taas matkaan. Ensin tänne:



Ja sitten kesäparatiisin rauhaan. Vähän melontaa ja nähtävyyksiä, paljon saunomista, dekkarien lukua riippumatossa, koirien temmellyksen seuraamista, mustikanpoimintaa ja herkuttelua, talviturkin heitto, intiaanien viisauksia.

Ja paljon, paljon ajateltavaa ja puhuttavaa. Järkeä ja tunnetta. Salpojen avaamista, ajatusten karkailua. Kaikkea. Läheisyyttä, luottamusta, silti pelkoa tulevasta. Kesän hiipumista syksyn saapuessa. Minne nämä päivät oikein katoavat? Ja kuitenkin, kiitollisuutta siitä, että juuri nämä päivät olivat olleet, juuri täällä, juuri näin. Juuri Hänen kanssaan.


Kuin olisi löytänyt itsestään pienen, vihreän keitaan rosoisen, rapautuneen lohkareen uumenista.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Viime vuonna täytin vuoden vähemmän


Olen saanut tänään synttärionnittelut isältä, pikkuveljeltä, kummitädiltä, työkavereilta (koska olin jo talvella kirjoittanut merkkipäivän seinäkalenteriin), kahdelta ystävältä ja Häneltä. Mummokin olisi tietenkin muistanut, enkä yhtään ihmettele että pappa ei. Ehkä ylipäätään tällaisen vanhan kävyn ei kannattaisi itsekään miettiä syntymäpäiviä. Voisi miettiä päiviä ihan yleensä.

Mutta jo toissapäivänä sain hyvältä ystävältä hienon lahjan:  Einari Vuorelan runokirjan Puut ajattelevat. Siitä tähän päivään kuin nenä otsaan:

Päivät tulevat,
päivät menevät.
Istutko sinä vain
ja annat ajan
virrata ohi.
Katso ja kuuntele.
Hetket ovat
kallisarvoisia.
Timantteja
on kätketty
tiimalasin
hiekkaan.

Huomenna, kun ei tarvitse mennä töihin (jotain iloa näistä yksittäisistä vapaapäivistä), aion katsella (kesän valokuvasatoa) ja kuunnella (vaikka Dixie Chicksiä), ja keräillä pientä katsausta niihin kallisarvoisiin hetkiin, joita olen tässä loppukesän aikana tiimalasin hiekasta onnistunut löytämään.