sunnuntai 30. elokuuta 2009

Ja kullakin on kellonsa pohjas sydämen...


1924-2009

Kiitos kaikesta, mummo.

lauantai 8. elokuuta 2009

Mummo

Vielä eilen aamulla olin vain harmissani, kun keskiviikkona nousi kuume ja tuli kurkku kipeäksi, perjantainahan alkoi viikon mittainen kesälomanpätkä ja piti suunnata Lappiin. Harmittaa tämä tauti toki vieläkin, mutta kyllä se nyt kalpenee.

Eilen isä soitti. Mummoni on joutunut sairaalaan. Sydäninfarkti, ehkä jotain muutakin. Oli ollut hereillä joten kuten, mutta enimmäkseen nukkunut.

Tänään isä soitti uudelleen. Huonompaan päin on mennyt. Pitää valmistautua siihen, ettei mummo enää palaa kotiin.

Miten siihen voi valmistautua, että yli neljänkymmenen vuoden ajan ihmisellä on ollut mummo, ja ehkä kohta ei olekaan?

Kun olin pieni, mummo ompeli minulle vaatteita. Kellään 1.5-vuotiaalla ei taatusti ollut yhtä hienoa vappukävelyasua kuin minulla: sininen samettitakki, samaa kangasta tyylikäs lakki ja valkoiset samettihousut, jalassa nahkakengät. Mahtoiko kellään 1.5-vuotiaalla myöskään olla yhtä tuskastuneita vanhempia ja isovanhempia kuin minulla, kun kuralätäköt vastustamattomasti vetivät puoleensa hienosta asusta huolimatta.

Myöhemmin puin samoja vaatteita nukeilleni ihmetellen, miten pieni olin ollut. Mummo jatkoi vaatteiden ompelua ja neulomista. Ekaluokan joulujuhlassa eroitun massasta, muilla ei ollut käsintehtyä tirolilaista kansallispukua lyhyine hameineen ja pitsikauluspuseroineen.

Mummolla on aina ollut hauskoja omia sanontojaan. "Selvä kuin juna muttei vislaa". Koskaan en ihan ole sen merkitystä ymmärtänyt, mutta käyttänyt olen onnistuneesti kyllä. Tai "siinä sitä ollaan puhtaan kaulan kanssa". Voiko jotain ajattelematonta töppäilyä paremmin enää kuitata!

Teininä ylpeilin kun mummolla ja papalla oli ensimmäisiä kaapeli-TV-talouksia, ja pääsimme luokkakavereiden kanssa katsomaan MTV:tä (sitä musiikkikanavaa siis). Eivät kovin monen muun mummot myöskään antaneet 15-vuotiaalle synttärilahjaksi liput James Bond-leffaan (Octopussy) ja lähteneet itse seuraksi.

Jo vuosia on mummo ollut sydänvaivainen ja huonosti liikkuva. Lukioaikana, kun kävin koulua kaupungissa, piipahdin hyppytunneilla mummoa ja pappaa moikkaamassa melkein joka päivä, myöhemminkin ainakin joka toinen viikko. Pesin papan opettamana ikkunat ja parvekelasit muutaman kerran vuodessa ja auttelin muutenkin siivoushommissa. Pohjois-Karjalaan muutettuani vierailut typistyivät pariin kertaan vuodessa, ja vaikka palasin kolme vuotta sitten Pirkanmaalle, olen käynyt isovanhempiani katsomassa hävettävän harvoin, vaikkei matkaa ole kuin kolmisenkymmentä kilometriä. Aina on jotain, jatkuvaa iltavuoroa töissä tai flunssaa, jota ei halua vanhuksiin tartuttaa.

On myös ollut jotain muuta. Surua vanhenemisesta, isovanhempien ja itsensä. On ollut vaikea hyväksyä, että 90 vuoden molemmin puolin olevat ihmiset eivät enää kovin kauan ole täällä. Samalla on tuntenut ahdistusta siitä, että kun he vanhenevat, vanhenen itse, elämä pöllähtelee ilmaan kuin jauhot pussista, laskeutuu lattialle ja lakaistaan pois. Onneksi jo vuosia sitten mummo lakkasi kyselemästä miehestä ja lapsista, opiskelun edistymisestäkään ei enää P-Karjalasta paluun jälkeen ole tarvinnut antaa selityksiä. Silti olen aina jotenkin pelännyt, etten ole ollut aivan tarpeeksi hyvä. Pikku-Minttu, joka oli aina luokan primus, kirjoitti neljä ällää, jolla piti olla edessä loistava tulevaisuus.

Toivon, että mummo on kuitenkin arvostanut minua sellaisena kuin olen, vaikkakin sitten elämän virrassa päämäärättä ajelehtivana kaarnalaivana, jolla ei ole purjeita eikä kapteenia. Itse olen tykännyt mummosta aina, vaikka monesta asiasta olemmekin eri mieltä olleet.

Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että sitkeä taistelija mummosta vielä löytyy. Ettei vielä olisi hänen aikansa mennä.