sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Carpe momentum


"Älä odota minua enää", hän sanoi
ja meni pois
sulki oven perässään.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen
vasta nytkö osaan pysähtyä
ja elää hetkessä.



lauantai 11. heinäkuuta 2009

Pääsinpä sittenkin


Pääsin, taudista huolimatta, tunturiin:



Ihminen (ja porokoira) pieni, tunturimaa suuri.


Ajatusten ja kokemusten muotoutuminen sanoiksi vie reissu reissulta kauemmin. Olen alkanut olla onnellinen siitä, ettei kotona odota ketään, jolle pitäisi kertoa. Kun ei osaa. Joskus öisin herään ja ajattelen: jospa unohdan millaista siellä oli, pitäisi kirjoittaa pian muistiin! Toivottavasti kuitenkin aivoni päällekirjoittavat turhempia tiedostoja sitten kun tallennustila loppuu. En tahdo koskaan unohtaa millaista tunturissa on.

Mutta kirjoitan kuitenkin, kunhan sanat suostuvat tulemaan. Myöhemmin.

Pääsin myös tapamaan ystäviä vaelluksen jälkeen Lapin toiselle laidalle, pienen tunturijärven rannalle. Sosiaalista elämää erakolle - vaihtelu virkistää. Ja sain stroopwafeleita lisää, suoraan Hollannista. Ihanaa!


Suviyö, valo pilven alta hopeainen putoaa...

Pääsin kotiinkin, lopulta, huolimatta aivan liian monesta ajokilometristä aivan liian lyhyessä ajassa, aivan liian surkeassa mielentilassa. Enkä jäänyt Lapinlahdella trombin alle, vaikka läheltä piti. Maanantaimaisemankin muistin tallentaa.

29.6.

Viime viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa "ulos". Oli mukava tavata vanhoja tuttuja kaukaa nuoruudesta dinosaurusten ajalta, mutta pää tuli kyllä melusta ja kokiksesta kipeäksi. Ehkä taas sitten kahdeksan vuoden päästä uudestaan.


Seuraavana päivänä pääsin sitten oikeasti ulos, eikä siitä tullut pää (edes olka- tai kyynär-) yhtään kipeäksi, vaikka kokeilinkin hienoa vehjetintä:



Mutta kurkku tuli. Uudestaan siis kipeäksi, ja sitten nousikin taas kuume. Pääsin onneksi lääkäriin ja poistuin apteekin kautta yli 60 euroa köyhempänä, kolmella eri lääkkeellä varustettuna. Nyt alkaa tuntua, että ehkä pääsen kuntoon ennen seuraavaa kesälomapätkää, joka on elokuussa.

Valoa on, vaikka ei ehkä tunnelin päässä. Olen yrittänyt ajatella yksinkertaisesti: olen iloinen siitä, että olen olemassa, vaikkakin vähän nitisten ja natisten. Ehkä jonain päivänä olemassaoloni on jollekin muullekin ilon aihe. Liikutun ylettömästi kun kuulen jonkun sanovan, miten arvostetuksi ja rakastetuksi he itsensä tuntevat. Kaipaan sellaista tunnetta, vaikka tiedänkin, että itsensä arvostuksesta ja rakastamisesta kaikki lähtee. Mutta silti. Saa kai sitä toivoa.