maanantai 20. huhtikuuta 2009

Köh köh


Kuusi päivää ja kuusi yötä tunturissa, siihen molempiin päihin kaksi yötä matkalla. Ei ota tarttuakseen takaisin tämä arkiympäristö. Sitäpaitsi täällä etelässä on kevät jo ihan hirmu pitkällä, leskenlehdet ja sinivuokot kukkivat (kivaa), ja ilma on lepän siitepölystä ja katupölystä sakeana (ei kivaa).

Reissufiiliksiä on tullut pintapuolisesti visualisoitua tuonne tiimiblogin puolelle. Mihinkään syvempään analyysin ei vielä kykene. Kroppa on jo täällä etelässä, mutta sielu tulee muutaman päivän viiveellä perässä.

Mutta he! Onneksi en ole niitä ihmisiä, jotka elävät hetkessä, koskapa voin elää nyt sekä taka- että etuajassa. Muistella tuota mennyttä reissua ja suunnitella tulevaa. Kahden kuukauden päästä minä jo taas tuntureilla tolvaan menemään, ilman ahkiota kuitenkin tällä kertaa.

Maanantaimaisema paljastaa, että lumet ovat sulaneet kotirannasta, mutta jäätä riittää vielä. Saas nähdä sulavatko vapuksi.


sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Valokuvatorstai #128: Saapuminen



Saavuin tänään 6 päivän hiihtovaellukselta erämaasta. Miten niin en voisi käyttää julkisia kulkuneuvoja?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Valokuvatorstai #126: Mikä tämä on?

Sarjassamme "Viime tipassa sankarittaremme ryntää haasteisiin" esitän tämän


Kyseessä siis Valokuvatorstain haaste.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Kyllä ahkioon mahtuu


Talviloma alkaa ylihuomenna. Jo vuosi sitten Pöyrisjärvellä hiihtovaelluksella päätettiin tehdä pääsiäishiihtelystä perinne, joten nyt ollaan taas lähdön kynnyksellä. Koska olen ajoituksen mestari, loukkasin keskiviikkona töissä selkäni ja onnistuin samaan lumbagon eli hermopinteen kiusakseni. Sitä tässä nyt hoidellaan tulehduskipulääkkeillä, tuhdeilla lihasrelaksanteilla, kipugeelillä. levolla ja varovaisella venyttelyllä. Ja reissuvalmisteluilla, koska jos edes alan ajatella sitä mahdollisuutta, että en ole lauantai-iltana kuutamossa hiihtämässä Kalmankaltiolta jonnekin erämaan sydämeen, iskee ahistus, paniikki, surku, parku ja itkupotkuraivari, joten ihan tavanomaisesti olen keräillyt vaellusvarusteita valtaviksi vuoriksi ympäri kämppää teemalla "kyllä ahkioon mahtuu". Talvivaellus on siitä hauskaa kesäreissuun verrattuna, että ei tarvitse huolehtia tavaroiden koosta ja painosta - MUKA!



Niinpä tuloksena on sitten tuollainen karmea kaalimato. Viime vuonna oli sentään vain kolmen yön reissu, nyt on kuuden, joten ruokaakin on saatava matkaan paljon enemmän. Toisaalta viime vuoden -35 asteen yöpakkasiin ei tarvinne varautua, joten makuupussi voi olla vähän pienempi, samoin teltta on tällä kertaa kompaktimpaan tilaan mahtuva. Mutta koiria on viimevuotisen kolmen sijasta nyt neljä (kaksi per hiihtäjä) ja kaikille pitää tietysti olla myös evästä. Ja lumikengätkin pitäisi vielä köyttää kuorman päälle, koska keväthangista ei koskaan tiedä. Varsinainen pakkaustaistelu käydään torstai-iltana ennen lähtöä, nyt vasta kotona olen keräillyt romppeita valmiiksi.

Ja keksinyt niksejä! Hankin alkutalvesta uudet monot:


Ne ovat kyllä ihan hyvät, mutta ei tällä Pirkanmaan talven hiihtelymäärällä ole ehtinyt tarpeeksi sisäänajaa noita paksuja tönkkömöhköfantteja, joten on oletettavaa, että ne pidempinä hiihtopäivinä alkavat painaa ja hiertää sieltä sun täältä, ainakin varpaiden päältä ja nilkasta. Urheiluteipillä ja kunnon sukilla (kiitos eräälle taitavalle kutojalle mittojen mukaan valmistetuista villasukista) välttänen varsinaiset hiertymät, mutta se niksipirkkaosasto tulee tässä: hankin ammoin sellaisen terveysvaikutteisen MemoryFoam- eli muistivaahtotyynyn (mitenkään kuvittelematta, että se öisin vaikuttaisi jotenkin positiivisesti muistini toimintaan), jonka piti helpottaa niskavaivoja. Pääni on kai niin tyhjä ja kevyt, ettei minkäänlaista kuoppaa tyynyyn painunut, vaan sain hartiani ihan juntturaan sillä nukkumista yrittäessäni. Säilöin kapineen kuitenkin vinttiin mummoni oppien mukaan, koska "sillehän voi joskus olla käyttöä".


Nyt sille on käyttöä. Leikkasin tyynystä paloja:


joita sitten tungen alus- ja villasukan väliin kriittisiin kohtiin. Siinä sitten muistivaahto hiihdellessä muotoutuu juuri sopivasti, eikä mono hankaa. Näin siis toivon, raportti mahdollisesta sukseesta seuraa myöhemmin. Tämähän on toki erään kuuluisan saksalaisen vaelluskenkävalmistajan patentoima menetelmä, mutta he kyllä laittavat tuon MemoryFoamin vähän tyylikkäämmin ihan sinne kengän rakenteeseen. Tosin tässä minun versiossani onkin reload-mahdollisuus, jos vaahto litistyy liikaa ennen kuin monot ovat muotoutuneet tarpeeksi notkeiksi.

Koska en jätä mitään viime tippaan, puuttuu hankintalistalta enää piilolinssit ja aurinkolasit (joista ensinmainitut on toki käyty jo viime viikolla sovittamassa ja tilaamassa), pari litraa bensaa keittimeen ja kameran vastavalosuojan adapteri, joka lähtee tänään UPSilla Espanjasta. Hyvinhän tässä ehtii.

Olen nähnyt kamalia painajaisia tässä selkää potiessani. Olen milloin missäkin paikassa pelkissä kalsareissa, ei ole suksia mukana, olenkin vahingossa töissä vaikka pitäisi olla lomalla, juna menee enkä ehdi mukaan... Minulle loma on niin paljon muutakin kuin vain töistä pois olemista. Töissä on ihan mukavaa, vaikka työajat aika lailla rasittavatkin, mutta lomaa tarvitsen siihen, että pääsen totaalisesti irti ihan kaikesta, mikä liittyy arkipäivään. Siksi on nyt torstaista asti ollut aika paha stressi sen suhteen, että tuleeko selkä hiihtokuntoon. No, meitä on kaksi ihmistä, kolme nuorta ja yksi vanha koira ja kaksi ahkiota - kätevästi omani on vielä mitoitettu niin, että mahdun siihen kyllä pitkälleni... Suunnitelma B on siis olemassa, retkikaverille sitä ei parane kovin innokkaasti kyllä esitellä.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Viikon koirakuva #35: Koiranunta


Tiitteränä ehdin vielä mukaan Viikon koirakuvaan. Haastetekstissä puhuttiin kyllä mielikuvituksellisista koiranunista ja vihjattiin, että pelkkä "uni" on jo ollut aiheena, mutta ei näin viime tipassa muuta voinut kuin kaivaa arkistosta herttaisen otoksen, jossa pieni pentu vm. 2004 on kiivennyt pienelle jalkarahille nukkumaan päivän leikkien päätteeksi. Kunpa itsekin osaisi nukkua noin autuasta (pienen ja viattoman) koiran unta!

Ei hyvää päivää


On se nyt kumma kun ei vaan meinaa luonnistua tämä bloggaaminen. Ainahan se on mielessä... että jos kirjoittaisi asioita ylös ja sitten retrospektiivisesti kurkistelisi, että mitäs mä silloin ennen muinoin kolme kuukautta sitten taas ajattelinkaan elämästä. Mutta mikä vaikeus on tämä, joka estää istahtamasta tähän ja vuodattamasta syvimpiä ja pinnallisimpia tuntojansa, ja kaikkea siltä väliltä. Helpompaa on ollut tuo tiimibloggaus, mutta siinä onkin sellainen kiva ja rajattu aihepiiri, eikä mikään Muistojen Päiväkirja (kuten tämä, kai, on).

No, härkää sarvista. Ihan kuin tämä nyt olisi joku urotyö, johon on vain ryhdyttävä. Ei sentään, oikeastaan tormistauduin ihan sillä, kun minullakin nyt vihdoin on luvassa projektiluontoista raportoitavaa. Osallistuin nimittäin vuosi sitten töissä yliopsiton (en vaan osaa kirjoittaa yli o p i s t o n, vaikka olen siellä vuosikaudet opiskellut) jonkun tutkijan suorittamaan työhyvinvointitutkimukseen, joka oikeastaan osaltani osoittautui työpahoinvointitutkimukseksi. Niin  vähän oli lepoa, palautumista ja ilonaiheita, enimmäkseen oli sykkeet korkealla, mittarit punaisella ja otsasuoni pullisteli (no sitä ei kyllä mitattu millään laitteella).

Tänä vuonna tuohon em. tutkimukseen osallistuneille tuli kutsu terveystutkimukseen, jossa voi koettaa saada tyrkättyä elämänsä terveellisemmille raiteille. Että ei pelkästään tutkita mitään pahoinvointeja, vaan tarjotaan stemppiä elämänhallintaan ja -muutokseen. Luulisin, että olisi hyväksi juuri nyt, ei ainakaan voi olla yhtään haitaksi. Ylihuomenna on infotilaisuus ja siitä sitten lähdetään eteenpäin.

Mutta ennen kuin voin mennä eteenpäin, pitää katsoa vähän taaksepäin. Nimittäin minä olen harvinaisen vähän sitä mieltä, että ihminen voi elää vain tätä päivää ja nauttia hetkestä. Ihan hieno ajatushan se on, ja helpottaisi varmaankin elämää kun vain pötköttäisi hetkessä kuin sormus pumpulissa, mutta kun en vaan osaa. Ja haluaisinpa tietää kuinka moni oikeasti osaa. Ja onko se aina niin tarpeellistakaan. Kyllä menneisyyttäkin on kiva katsella, kun vain osaa valita oikean näkökulman, ja tulevaisuuteen on hyvä kurkistella, kunhan ei liian pitkäksi kaulaansa kurota. Kyllä minulle antaa aika paljonkin potkua tähän hetkeen se, että voin suunnitella tulevaa ja nähdä siellä jotain tavoittelemisen arvoista. 

Oman elämäni suurimmat muutosta vaativat asiat ovat a) fyysinen terveys, b) asumis- ja työolot sekä c) yksi tärkeä ihmissuhde. Ammatilliset ambitiotkin ovat kummitelleet, mutta lapsettomaksi jäämisen peikon olen jo lähettänyt takaisin peikkoluolaansa, ja ollaan sen kanssa sovittu, että ei siitä sen enempää, koska neljänkympin rajapyykki on jo vauhdikkaasti ohitettu ja elämä on edelleen kohtuullisen rempallaan. Opiskelun jatkaminen ei tällä hetkellä kuulu käsiteltäviin asioihin, koska se on niin valtavan iso omena haukattavaksi, ja mä olen itse asiassa allergisoitunut omenoille (liittyy kuulemma koivun siitepölyallergiaan se). Voin siis keskittyä noihin kohtiin a-c, joista b ja c vaikuttavat psyykkiseen terveyteen, mikä taas vaikuttaa fyysiseenkin terveyteen, mikä taas aiheuttaa helposti psyykkisen terveyden huonontumista jos huono, eli pääsemme päättelemään: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monta palikkaa pitäisi siis saada järjestykseen, jotta kokonaisuus pelaisi. Itse asiassa visualisoin koko hässäkän sellaisena lasten palikkapelinä: on laatikko, jossa on erimuotoisia reikiä, ja sitten mulla on erimuotoisia palikoita, jotka pitäisi sujauttaa niistä rei'istä sisään.

Helppoa kuin saippua! Vaimitensenytoli. Olen jo koettanut väkivalloin palikoita runnoa, olen koettanut sahata niitä osiin, olen koettanut purkaa koko laatikon, jolloin olisi ihan sama miten ne palikat sinne osuvat, olen koettanut kovertaa reikiä isommaksi. Ja tietenkin olen paiskannut palikat pitkin poikin pirkanmaata jo useamman kerran ja myös tallonut laatikon lyttyyn. Olen koettanut siis kaikkea muuta paitsi ajatella, miettiä, suunnitella ja rauhallisesti yrittää löytää kullekin palikalle oman lokosen.

Nyt siis alkaa se palikoiden tarkastelu, kun saan siihen vähän ulkopuolistakin apua. Parasta olisi tietysti ollut, jos saisi käydä vaikkapa jossain terapiassa purkamassa näitä elämän lankakerän solmuja, mutta se ei nyt ole mahdollista. Niinpä mennään sillä mitä on annettu. Laitetaan kroppaa kuntoon, katsellaan itselle ja koirille parempi asuinpaikka, vaikka sitten työpaikan vaihdoksen kustannuksella, ja koitetaan selvittää voiko ilman sitä tärkeää ihmissuhdetta elää, jos sen palikka ei kertakaikkiaan kuulu koko palapeliin. En mitenkään oleta, että juuri tämä terveystutkimus antaisi valmiit eväät pärjätä tämän palikkapelin kanssa, mutta uskon vakaasti, että se ainakin vähän tuuppaa oikeaan suuntaan. Jos yksi palikka löytää lokosensa, on niitä sitten yksi vähemmän, jolloin virhemahdollisuus muiden kanssa pienenee. Näin ajattelee humanisti.

Siispä ei muuta kuin hehkeä maanantaimaisema tältä päivältä esiin ja sitten koirille ruokaa laittamaan. Tämän päivän tavoite: saada selän hermopinteestä johtuva puolen selän lihasten kramppi edes vähän helpottamaan. Onneksi tietokonetta voi naputella tällä lailla sohvalla vaakasuorassakin kun on iso näyttö ja langaton näppis.