lauantai 29. marraskuuta 2008

Ei oo todellista

Lähden töistä 9 päivän työputken jälkeen väsyneenä ja päänsärkyisenä. Kieppaan vielä mutkan ja ostan Mamma Mian, onhan palkkapäiväkin. Pimeässä ajan kotiin, ei sada vettä enää, kuten aamulla. Parkkeeraan auton, puolinukuksissa raahaudun portaita ylös. Ovella minua tervehtii lauma iloisia koiria ja nenään tulviva herkullisen ruuan tuoksu, sekä ihana, lämmin nainen jonka halaukseen saan upota väsymyksineni ja särkyineni kuin isoon tuppoon pumpulia. Koirat on ruokittu ja ulkoilutettu, voin vaatteiden vaihdon jälkeen vain kumoutua sohvalle odottelemaan ruuan valmistumista. Käteeni Hän tuikkaa lasin kuumaa glögiä.  Koirat telmivät innoissaan lattialla, hymyilyttää. On ihanaa nostaa kolottavat koivet sohvan käsinojalle, vetää syvään henkeä ja aloittaa vapaapäivien vietto.  On ihanaa olla olematta yksin. Olla jonkun kanssa samassa tilassa.

Näinkin se voisi mennä. Todellisuus on toisenlainen.

Lähden töistä 9 työpäivän putken jälkeen väsyneenä ja päänsärkyisenä. Kieppaan vielä mutkan ja ostan Mamma Mian, onhan palkkapäiväkin. Pimeässä ajan kotiin, ei sada vettä enää, kuten aamulla. Parkkeeraan auton, puolinukuksissa raahaudun portaita ylös. Ovella minua tervehtii kaksi iloista koiraa, joilla on kova nälkä ja pissahätä. Lappaan niille ruokaa kuppeihin ja temmon työvaatteet päältä, tilalle lämmintä ja vedenpitävää ulkoilurompetta. Yksi Panacod välipalaksi päänsärkyä taltuttamaan. Koirien kanssa lenkille pimeään ja märkään metsään, joka vielä eilen oli valoisa ja luminen. Väsymyksestä ja päänsärystä, nyt myös Panacodista tokkuraisena lenkin jälkeen takaisin kotiin, pari palaa paahtoleipää ja lähdevettä pullosta (koska hanasta tulee toistaiseksi pahanmakuista ja -hajuista). Rojahdan sohvalle, silittelen koiria. Ehkä voisin sytyttää kynttilän valaisemaan yksinäistä iltaani.

Kunpa oppisin olemaan toivomatta, että hän edes joskus yllättäisi minut.

Oppisinpa olemaan yksin olematta levoton.



lauantai 22. marraskuuta 2008

Vihdoinkin


Talvi! Ainakin pieni aavistus, vähän lunta satoi toissapäivänä ja nyt on jo kolmatta päivää pakkasta.

3 päivää töitä takana, 6 edessä. Väsyttää. J on jo ovella! J-laulut raikuvat! J-tarjouksia, j-paketteja, j-suunnitelmia! J-lomaa en saa, paitsi pakolliset pyhäpäivät kun puoti on kiinni. Enpä toisaalta kaipaakaan, vietänhän koko jiin yksin, tai ainakin ilman ihmisseuraa, kolmatta vuotta peräkkäin.

Jospa jiinä olisi hyvä talvi ja pääsisi hiihtoretkelle jonnekin... jos ei pääse niin ainahan on dvd-soitin ja kasa Meryl Streepin elokuvia.


sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Hiilijalanjälki

Kävin Hesarin sivuilla laskemassa hiilijalanjälkeni. Harmikseni en 7662 tonnillani jää paljoakaan alle suomalaisten keskiarvon. Haluaisin kyllä pienentää aiheuttamaani kuormitusta, mutta nykyisen asumiseni ja työni vuoksi se ei onnistu, koska joudun ajelemaan yksin omalla autolla töihin. Lisäksi voisin hieman hillitä haluani hankkia uusia retkikapineita. Puolustuksekseni on sanottava, että kierrätän vanhat varusteet tehokkaasti, ostan lähes kaikki tavalliset vaatteeni käytettyinä, samoin huonekalut, en syö lihaa enkä lennä (paitsi joskus unissani, mutta silloinkin ihan omin voimin).

Haaveissa on mummonmökki maalla, mutta se ei välttämättä ainakaan helpottaisi auton käytön vähentämistä, paitsi jos kohtuullisen kävelymatkan päästä kulkisi bussi ja omaan pihaan olisi mahdollisuus laittaa koirille tarha, jossa ne voisivat olla työpäivieni ajan, jolloin hitaammasta työmatkasta ei koituisi niille liian pitkää pidättelyä.

Ihannetilanne olisi tietysti omalla lihasvoimalla töihin liikkuminen. Näillä polvilla kymmenisen kilometriä fillaroitavaa suuntaansa menisi varmaan vielä joten kuten. Pisimmillään olen aikoinaan nuorempana ja terveempänä kulkenut 16 kilometrin työmatkaa pitkin mäkisiä maanteitä vaihteettomalla mummopyörällä. Ja voi että se oli hauskaa!

Viikonlopun jäljiltä yksinäisyyskin taas jomottaa. Kontrasti on niin iso: Hän oli täällä kaksi yötä, nyt olen taas yksin. Kyllä kai tähän joskus tottuu. Ja jos ei totu niin jatkaa kärsimistä.

torstai 6. marraskuuta 2008

Ikävä

Juuri nyt on ikävä. On sellainen hetki, jolloin jonkun pitäisi olla täällä, että olisi joku, jonka kanssa hengittää.

Mietityttää: olenko aina yksin? Osaanko olla yksin olematta yksinäinen?

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Katkeama kalkkiviivoilla


Toissa perjantaina nuorempi koirani, pikku Puikkopää, sanoi iltalenkillä AUTS, ja kotona kuratassuja suihkuttaessani huomasin vertavuotavan haavan sen etujalassa. Tarkempi tutkailu osoitti, etteivät kotikonstit riittäisi, vaan oli lähdettävä eläinlääkäriin. Puolitoista tuntia ja 160 euroa myöhemmin oli Puikkis paikattu neljällä tikillä. Kotona syötiin viisi päivää kipulääkkeitä ja antibiootteja, käärittiin jalka aina uloslähtiessä ensin vanuun, sitten sideharsoon, sitten Cobaniin, sitten muovipussiin ja vielä neopreeni-keinonahkaiseen tassusuojaan. Sisällä nokkaeläin on toki saanut olla ilman sidettä, mutta muovikauluri päässä, ettei nuolisi haavaa. Huomisaamuksi on tikkienpoistoaika varattu (vaikka vanhana pieneläinhoitajana osaisin sen kyllä itsekin tehdä, mutta kun se kuului operaation hintaan).

Ja mitä huomaan tänä ihanana pikkupakkasaamuna, kun pääsimme lenkille ilman tassusidesirkusta: yksi tikki repsottaa jo auki! No, haava näyttää kyllä ihan hyvältä, eli tuskin kovin suurta vahinkoa on päässyt tapahtumaan. Huomenna siis joka tapauksessa eläinsairaalalle, toivottavasti en joudu ojasta allikkoon, kun on vielä kesärenkaat alla...

Ja niin! Lupaan täten julkisesti, että vaikka väkivallan vastustaja olenkin, tinttaan takuuvarmasti nokkaan jokaista, jonka näen rikkovan lasia luontoon. 

lauantai 1. marraskuuta 2008

Maaaarraaaaskuuuu


Taas on se aika, kun pihan laitaan kasvaa mandoliinipuu, vaimitensenytoli. Ja tämä lepakko aloittaa plokin. Edellisen nimittäin aloitin juuri kaksi vuotta sitten, se on täällä, mutta olen hyljännyt sen, koska en muista miten pääsen sinne sisään. Ja muutenkin, ihmisen pitää elämässään aloittaa aina uusia asioita. Aina ehtii aloittaa. Ehtisipä vain joskus myös lopettaa, niin että jotain tulisi valmiiksi astikin. No elämä ei ainakaan ole koskaan valmis, joten siinä lienee tarpeeksi hyvä syy pitää päiväkirjaa, tai blogia.

Monet tuttavani ovat aloittaneet blogin kirjoittamisen, kun ovat ryhtyneet esimerkiksi rakentamaan omakotitaloa, tai autotallia, tai ulkohuussia, tai nukkekotia.  Tai ovat juuri päättäneet parisuhteen. Tai aloittaneet parisuhteen, tai vuorotteluvapaan, tai vauvanodotuksen, tai koiranomistajuuden. Hienoja ja isoja syitä kaikki, selkeitä Projekteja, joissa on selkeä raportointitarve, itselle ja osittain ympäristöllekin. Minulla ei ole tällaista projektia, jolla voisin perustella bloggaamisen tarvetta. Ehkä elämä itsessään, kaikkine ylä- ja alamäkineen, tasaisista osuuksista puhumattakaan, riittää projektiksi.

Mitä tulee tuohon aiempaan yritykseen; parisuhdeasia on edelleen samassa vaiheessa, saman naisen kanssa. Ollako vai eikö olla, With Or Without You, Ympäri käydään, yhteen tullaan. On oltu erossa, on oltu yhdessä, mutta ei olla edelleenkään enempää yhdessä kuin kaksi vuotta sitten. Että osaankin olla hämäläinen joissain asioissa! Tämä tilanne ehkä jo sinällään sopisi projektiblogin yksinomaiseksi aiheeksi... 

Asuntoasiassa sen sijaan etenin tunnusomaiseen tyyliini: tunteella ja tuurilla, mitäpä sitä nutaamaan kun saa itse päättää eikä ole muita ihmisiä jarruttamassa. Ostin siis pari vuotta sitten 40 000 euron edulliseen hintaan pienen kaksion täältä Pohjolan Venetsiasta. Pintaremontintarvetta oli runsain mitoin, mutta aikaa ja rahaa ei, joten edelleen ollaan vähän vaiheessa.  Tyylilleni uskollisesti en myöskään ole osannut juurtua tännekään, vaan katselen asuntomarkkinoita sillä silmällä. Haaveissa on mummonmökki maalla, järjellisten kulkuyhteyksien päästä työpaikalta, kaikilla epämukavuuksilla. Jumittuneet lihakseni suorastaan vaativat päästä hakkamaan halkoja ja kantamaan vesiä, keskuslämmityksen kuivattama ihoni halajaa tervellistä hirsitalon sisäilmaa, ja koirat tietysti ansaitsevat oman pihan. Edellisestä mummonmökkiasumisesta on vierähtänyt jo toistakymmentä vuotta aikaa, joten toivottavasti aika ei ole liikaa kullannut muistoja. Uskon, että edelleen pärjäisin puulämmitteisessä, ulkohuussillisessa talossa ihan yhtä hyvin kuin nuorena. Tärkeintä olisi oma rauha, hiljaisuus ja luonto ympärillä.

Kollaasikuvassa näkyvä rakas karvanoppani ei enää pääsisi kanssani mummonmökin ihanuutta kokemaan. Hänet jouduin päästämään koirien taivaaseen viime joulukuussa maksakasvaimen vuoksi. Kahdelle nuoremmalle haluaisin oman pihan ja sisällärellestysvapauden vielä pystyä tarjoamaan. Siispä mummonmökkihöperyyteni jatkukoon, ja toivottavasti tuottaa tulosta!

Saapa nähdä, tulenko kahden vuoden päästä taas jossain uudessa blogissa kertomaan silloiset asunto- ja parisuhdepoliittiset kuulumiset. Jää nähtäväksi.

Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi raahautuu
Mua vaivaa ikävistä ikävin
milloin baby palaat takaisin
Etkö tiedä
voi yksinäisen naisen viedä
marraskuu
(Miljoonasade: Marraskuu - pienellä muutoksella, toim. huom.)


**Edit. toukokuu 2009**
Risteytin vanhan toisaalla sijainneen päiväkirjani tähän blogiin.