perjantai 25. syyskuuta 2015

Olipa kerran Lumous

Olipa kerran tyttö, joka rakasti koiria. Hänellä oli kolme ihanaa, kaunista ja hienoa koiraa, jotka tuottivat hänelle paljon iloa (ja välillä vähän harmaita hiuksia).

Sitten eräänä päivänä hänen ystävänsä kertoi koirapoikansa tulleen isäksi liudalle suloisia, pyöreitä koiranpentuja. Tyttö ajatteli, että hänpä voisi hyvin mennä vain katsomaan niitä suloisia, pyöreitä koiranpentuja, koska hänellä oli jo ne kolme ihanaa, kaunista ja hienoa koiraa kotona.

Muutaman viikon kuluttua siitä, kun tyttö oli käynyt katsomassa niitä pyöreitä koiranpentuja, muutti yksi niistä hänen luokseen ja ryhtyi hänen koirakseen. Sen nimeksi annettiin Lumo, koska se oli lumonnut tämän järkevän ja koiranhankintaa aina huolellisesti harkitsevan tytön ja ujuttanut itsensä hänen  sydämeensä ja kotiinsa.

Vuodet vierivät ja yksi kerrallaan jokainen niistä kolmesta ihanasta, kauniista ja hienosta koirasta muutti koirien taivaaseen. Myös monet ihmiset tytön elämästä muuttivat pois, ja eräänä päivänä jäljellä olivat vain he kaksi, koira nimeltä Lumo ja tyttö, joka ei enää ollut tyttö, vaan jonka peilistä aamuisin katsoi surullinen, vanheneva, yksinäinen nainen.

Kokonaan yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan koira nimeltä Lumo oli aina hänen seuranaan. Vuodet vanhensivat sitäkin, ja sen entinen pikimusta naama muuttui hopeanhohtoiseksi, ja sen ennen niin ketterä loikka ylös pihlajan oksille marjojen perässä vaimentui runkoa vasten seisomiseksi ja marjojen komentamiseksi haukkumalla.

Suloisesta, pyöreästä koiranpennusta oli kasvanut ihana, kaunis ja hieno (sekä ihan vain hitusen suloisen pyöreä) aikuinen koira, joka eli ihmisensä kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti, ja se elämä oli pitkä ja seikkailuita täynnä. Sen pituinen se.


2005



2006



2007



2008



2009



2010



2011



2012



2013



2014



2015


torstai 24. syyskuuta 2015

Keskikesän vaellusfestivaalit Pöyrisjärven erämaassa

eli Olemisen sietämätön keveys, dokumenttielokuva (kieli poskessa ja pipo vinossa, tietty!).

Olemisen sietämätön keveys (The Movie) from Hiutale on Vimeo.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Olemisen sietämätön keveys

On aivan unohtunut, että panimme kesäkuussa taas lähtien:

Olemisen sietämätön keveys (Trailer) from Hiutale on Vimeo.

torstai 21. toukokuuta 2015

Elämäni koirat 5/5: Savu



Elämäni koirat 5/5: Savu
(Tuulenkuun Aistikas Aksoni)

Tämä elämäni koirat -sarja on ollut kesken jo yli neljä kuukautta. Sarjan viides koira, edesmennyt lapinporokoirani Savu, on ollut poissa neljä vuotta, kuusi kuukautta ja kahdeksantoista päivää. Koko tänä aikana en ole saanut kirjoitetuksi minkäänlaista muistokirjoitusta, kerättyä kuvakokoelmaa tai tehtyä muistovideota. Ei siksi, etteikö materiaalia olisi tai etteikö Savu sitä ansaitsisi. Päinvastoin. Kuvia on tuhansia, videoitakin kymmeniä, ellei satoja, ja muistoja, niitä on kriljoonittain. On vain ollut niin vaikea käsitellä tätä materiaalia, kun kyyneleet tulvivat silmiini ja hauskojenkin muistojen takaa puristaa vielä kipeä kaipaus. Savu oli niin paljon, niin tärkeä, niin hieno ja hyvä koira, rakas kumppani.

Nyt päätin kuitenkin yrittää. Olen useampana päivänä käynyt läpi kuva-arkistoja ja poiminut sieltä edelleen ihan järkyttävän määrän aineistoa. Savun muistoa ei voi kiteyttää vain muutamaan sanaan tai kuvaan, se ei mahdu pieneen lokeroon, se vaatii tilaa. Eläessään se oli koira, joka oli aina läsnä, mutta ei koskaan tiellä. Saakoon se edes nyt tämän äärettömän, hillittömän, ylitsepursuavan, mahtipontisen kuvakavalkadin, ja nämä sanat, joilla yritän sen suurta persoonaa kuvailla mahdollisimman hyvin.

Savu 3-viikkoisena

Savu tassutteli elämääni keväällä 1998, jolloin olin ollut vajaat kolme vuotta mukana pelastuskoiratoiminnassa sileäkarvaisen collieni Fannin kanssa. Fanni oli kuitenkin jo veteraani-iässä, joten kaukaa viisaana halusin ryhtyä kouluttamaan sille seuraajaa hyvissä ajoin. Olin hyvin lähellä hankkia toisen "nahkalassien", koska Fanni oli  mitä luotettavin ja työhaluisin kumppani, mutta kovilla pakkasilla olin etsinnöissä huomannut sen korvien ja tassujen palelevan niin paljon, että se jopa jonkun verran vaikutti sen työmotivaatioon. Tahdoin siis säänkestävämmän koiran. Lopputulema oli lapinporokoira, joita ei Suomessa tuolloin ollut vielä paljoakaan, eikä etenkään koiraharrastuspiireissä, enemmänkin vain niissä rodun alkuperäisissä ympyröissä eli poronhoidossa. Jälleen kerran sukelsin siis ihan outoon maailmaan.

Savun emä oli kuitenkin kilpaillut agilityssa jopa SM-tasolla, joten se oli niin sanotusti pinnalla, ja kun sen omistaja alkoi suunnitella sille jälkikasvua, tälläydyin narttupentujonoon. Maaliskuussa 1998 pennut syntyivät, neljä urosta ja Savu. Valinta ei siis ollut vaikea. Ei ehkä olisi ollut, vaikka narttuja olisi ollut enemmänkin. Katsokaa nyt tuota nassua.


5 viikkoa

Savu oli ponteva ja aloitekykyinen tyyppi, jonka pentuajan bravuureihin kuului kauniisti sanottuna kulinaarinen kiinnostus, suoremmin ilmaistuna kaiken mahdollisen, ja joskus mahdottomankin ahmiminen. Muutamaankin kertaan saavuin kotiin niin, että pikku pallervoinen oli suorittanut ryöstöretkiä keittiössä, milloin omien ruokiensa, milloin ihmisravinnon ja usein myös syötäväksi kelpaamattomien materiaalien, kuten muovikippojen ja aterimien parissa. Jokusen kerran totuus paljastui jo ovea avatessa, kun välioven alta pursusi haiseva läjä, ja seuraava odotti eteisen matolla ja seuraava keittiössä ja niin edelleen, itse sankarittaren hoippuessa häntä heiluen ja epämääräisesti ähkien minua vastaan yhtä paksuna kuin pitkänäkin seikkailuidensa seurauksena. Kaiken kukkuraksi erittäin selvästi hyvin tyytyväisenä itseensä ja saavutukseensa.

Kiinnostus ruokaan ei sammunut koko sen elinaikana, ja vanhemmiten siitä tuli taas ihan yhtä röyhkeä kuin pikkupentuna; se saattoi aivan  pokkana tulla olohuoneeseen ihmisten eteen mutustamaan kuivaa leivänpalaa, jonka se oli onkinut biojäteastiasta - mitä ei ollut mitenkään vaikea huomata.

Voisiko joku nyt vain poistaa tämän esineen kaulastani, kiitos.

Ahneudella oli kuitenkin myös hyvät puolensa: Savua oli erittäin helppo kouluttaa ruualla motivoiden. Jo kaksivuotiaana se saavutti sille asetetun tavoitteen ja läpäisi pelastuskoirakokeet, jotka avasivat sille portin hälytysryhmään. Jonkin aikaa minulla oli siis etsinnöissä työtovereinani uransa loppupuolella oleva kokenut Fanni ja nuori, innokas Savu. Treeniryhmäläiseni saivat kyllä monta kertaa valaa minuun uskoa, kun tuskailin Savun työskentelytapojen kanssa, jotka poikkesivat paljonkin Fannin  rauhallisesta ja päättäväisestä tyylistä. "Luota koiraan" - siitä tuli mantra, jota hoin kun kuulin Savun keuhkoavan jotain epämääräistä, ja sitten kun lähdin tarkistamaan niin jäljellähän se usein jo oli, ja äänteli siitä innostuneena. Loppujen lopuksi sen moninainen ja rikas ilmaisutapa johti siihen, että puoliksi vitsinä sanoin pystyväni erottamaan sen ilmaisusta, että löytynyt, joka makasi kuusen alla, oli hyvissä voimissa, noin neljäkymmentävuotias mies, jolla oli silmälasit ja joka sairasti diabetestä. Myöhemmin poropaimennusympyröissä sain vahvistusta tälle "kyllä minä sen haukusta erotan eri tilanteet" -teorialleni, kun poromiehet kertoivat miten hyvän porokoiran haukusta kuulee minne porot ovat menossa, onko niitä paljon ja onko tilanteessa jotain ongelmia.

Pikku pelastuskoira vuonna 2000.

Totuuden nimessä on sanottava, että en ehkä tänä päivänä lähtisi kouluttamaan pelastuskoiraa - ainakaan haukulla ilmaisevaa - Savun luonteella varustetusta koirasta. Se oli loistava hajujen löytäjä ja ilmaisija, mutta turhan epävarma ihmisten kanssa (mikä olisi tietenkin ollut vähemmän merkityksellistä, jos siihen aikaan olisi jo koulutettu kertovasti ilmaisevia koiria). Tätä ei mitenkään helpottanut se, että eräs silloinen ryhmämme jäsen halusi esimerkiksi "testata Savun luonnetta" järjestämällä harjoituksen, jossa hän varta vasten pelotteli koirapolon oikein kunnolla hyökkäämällä sitä kohti ja huutamalla. Tuntui, että "pystykorvan" pääseminen osaksi sitä toiminta-aluetta, joka oli totuttu näkemään perinteisten palveluskoirien yksinomaisena oikeutena, oli liikaa joillekin ihmisille. Muistan elävästi kuinka minulle Savun pentuaikana huokailtiin miten valtavan haasteen olenkaan mennyt itselleni asettamaan, ja sitten, kun Savu oli vaadittavat kokeet suorittanut, onniteltiin "uskomattomasta saavutuksesta". Tänä päivänä lapinporokoiria on pilvin pimein pelastuskoiraryhmissä ympäri maan, ja voin ylpeänä todeta Savun rotunsa ensimmäisenä virallisena pelastuskoirana raivanneen tuota tietä osaltaan, vaikka oma uramme sitten muuton vuoksi lyhyeksi jäikin.

Jätettyämme siis pelastuskoiratoiminnan Tampereelta muuttomme myötä ryhdyimme Savun kanssa toteuttamaan itseämme muilla alueilla. Savu oli käynyt kaksivuotiaana läpäisemässä poropaimennustestin ja siitä innostuneena osallistuimme myös kilpailuihin muutaman vuonna. Tähtihetkemme koimme vuonna 2002 Narkauksessa, jolloin  Savu tuli toiseksi, vain pisteen kymmenyksen (!) voittaneelle työkoiralle hävinneenä. Olo oli vähän kuin Mietaalla Lake Placidissa, mutta vain vähän, sillä olin tosi ylpeä etelän koirastani, ja siitä miten hienosti me toimimme yhteen. 


Savu, poropaimennuskisan kakkonen 2002.
Kuva: Kirsti Hassinen

Savun kanssa oli nimittäin sen ensimmäiset pari elinvuotta taisteltu kovasti sen asian kanssa, että en hyväksynyt sen tavoitetta tulla Maailman Parhaaksi Hirvikoiraksi - sen karkailu sorkkaeläinten perään oli tuottanut monia vaaratilanteita ja itkuisia hetkiä Nokian perämetsissä jostain Porintien toiselta puolta kuuluvaa hirvihaukkua kuunnellen, mutta nämä taipumukset onneksi jäivät vähitellen pois, kiitos varmastikin poropaimennuksen ja etsintäharjoitusten, eli yhteistyömme vahvistamisen. Todellinen tulikoe oli Savun toinen virallinen etsintätehtävä, jonka aikana ylitimme suurta hakkuuaukeaa, Savu aika kaukana minusta työskennellen. Yhtäkkiä aukean poikki mennä ryskäsi valtava hirvi ja kaukaakin näin miten etsintäkoirani muuttui olemukseltaan Hirvikoiraksi - se nosti häntänsä aivan pystyyn, jähmettyi paikalleen ja kurotti kaulaansa. Olin aivan varma, että se lähtisi saaliin perään, mutta ei. Savu kääntyi minuun päin, heilutti häntää, kääntyi takaisin loittonevaan hirveen päin - ja laski häntänsä, ravisteli itseään ja jatkoi työskentelyään eteenpäin, hirvestä poispäin. Olin niin onnellinen, että pillahdin itkuun.


Muotkan erämaassa Savun ja Lumon kanssa syyskuussa 2009.

Hienoin ja antoisin harrastus Savun kanssa oli kuitenkin retkeily. Olin tutustunut eräässä lapinporokoirien kesätapahtumassa Maritaan, jolla oli vähän Savua nuorempi porokoirauros Pasi (josta sitten myöhemmin tuli nykyisen koirani Lumon isä). Kun muutimme Essun ja Savun kanssa Joensuuhun, tapasimme varkautelaisten Maritan ja Pasin kanssa usein retkien merkeissä. Koska olimme molemmat yleisen mielipiteen mukaan vähän huonoja koiraharrastajia kilpailuvietin puutoksen ja koiranäyttelyantipatioidemme takia, kehittelimme eräällä tällaisella retkellä ajatuksen retkeilyvalion arvosta, tietenkin siksi, että omat koiramme pystyivät sellaisen saavuttamaan välittömästi ja näin ollen olemaan Maailman Ensimmäisiä. Myöhemmin huvitti ihan melko lailla, kun luin jossain internetissä ihmisten ottaneen tämän oikein tosissaan ja kiukuttelevan liian tiukoista vaatimuksista.

Savu oli retkikoirana todellakin valioainesta. Se rakasti hiljaisia erämaita yhtä paljon kuin emäntänsäkin, tarkeni kelillä kuin kelillä, paitsi bikinikarvassa joskus vähän paleli, ja 11-vuotiaana saikin jo sitten loimen ylleen kun oli niin huonossa karvassa reissuun lähtiessä. Kävimme yhdessä kymmenen sulan maan ajan Lapinvaellusta ja kaksi hiihtovaellustakin, sekä lukuisia lyhyempiä retkiä lähellä ja kauempanakin.
Retkeilyvalio Muotkalla 2009.

Enimmäkseen tietenkin elimme Savun kanssa ihan tavallista arkea, välillä isommassa porukassa, välillä pienemmässä, kun maailma heitteli minua ja sitä myöten myös koiriani elämäntilanteesta toiseen. Savu oli luonteeltaan hyvin herkkä ja ihmisten riiteleminen sai sen pois tolaltaan. Se yritti kulkea ihmisten ympärillä korvat lipassa ja häntää varovaisesti heiluttaen saada tilanteen laukeamaan. En koskaan unohda sitä aikaa, jolloin olin ensimmäisen oikein surullisen eroni jäljiltä jäänyt Fannin, Essun ja Savun kanssa keskenämme isoon taloon asumaan. Savu ei pariin viikkoon irronnut minusta muutamaa metriä kauemmaksi, ja joka ilta nukkumaan mennessäni se kiipesi sängylleni, painoi päänsä olkapäälleni ja piti hiljaista "öh höh, öh höh" -ääntä, lipaisten sitten kyyneleet poskiltani. Tämä läheisyys liikutti minua todella voimakkaasti, koska Savu ei ollut yleisesti ottaen mikään läheisyyttä rakastava kainalokoira, toisin kuin ottolapsensa Lumo. Sen  sijaan se kyllä rakasti pyllynpäältä rapsutusta (mikä johti lambadan tanssimiseen)  ja myös masuhieronnan vastaanottamista selällään maaten.

Savulla oli loistava hajuaisti. Se esitti todisteen siitä jo ihan pienenä kolmikuisena pentuna kotinurkillamme, kun se yhtäkkiä ponkaisi kävelytieltä sivuun ja palasi sieltä häntä koko pentua heiluttaen jotain suussaan: kaksi siististi taitettua kahdenkymmenen markan seteliä. Valitettavasti tämä urotyö ei toistunut, mutta muuten savun hyvästä hajuaistista oli useamman kerran hyötyä, itsestäänselvästi tietysti sen pelastuskoiratyössä, mutta myös siinä elämänvaiheessa, jossa laumaan kuului kolme mudia. Lenkeillä Savu ilmaisi lähestyvät ihmiset ja koirat niin hyvissä ajoin, että saimme mudijoukon pyydystettyä hihnoihin ilman noloja tilanteita.

8-viikkoisen Liekin kanssa heinäkuussa 2004.

Vaikka Savu oli nuoruusvuosinaan ollut hyvin kiihkeä ja myös erittäin dominoiva, mikä johti useampaankin hampaalliseen yhteenottoon silloisen laumamme keskimmäisen mudinartun kanssa, kasvoi siitä iän myötä paljon rauhallisempi ja ystävällisempi koira, erinomainen laumanjohtaja, joka otti jokaisen pennun vastaan lempeästi ja rauhoitellen. Siitä oli myös ihan hillittömän hauskaa riehua pentujen kanssa, ja se nautti suunnattomasti kaikenlaisista fyysisistä toimista, kuten kaivamisesta, lelujen vetämisestä, painimisesta ja hullun lailla juoksemisesta. Tämä leikkisyys säilyi siinä aivan sen elämän loppuun saakka.

Kaiken kaikkiaan Savu ei ollut koira helpoimmasta päästä. Se oli herkkä, niin hyvässä kuin pahassakin, ja etenkin nuorempana hyvin terävä uhkaavissa tilanteissa. Sen kanssa kuitenkin pärjäsi, kun vältti tiettyjä ahdistavia tilanteita, esimerkiksi sellaisia, että ihminen yhtäkkiä kumartui sen yläpuolelle tai koetti halata sitä. Ei se ketään purrut, koskaan, eikä edes aikonut, mutta saattoi hyvin kovaäänisesti haukkuen ilmoittaa epämukavuusalueelle joutumisestaan. Toisaalta se taas yllätti minut iloisesti useammankin kerran joissain tilanteissa, joita jännitin kovasti etukäteen, esimerkiksi silloin kun eräs ystävä kerran ilmaantui kylään joensuulaisyksiööni pienen vauvan kanssa. Vauva laitettiin lattialle viltille makaamaan ja suureksi hämmästyksekseni Savu, joka oli aina ollut vähän epävarma lasten kanssa, asettui vauvan viereen, ja kun vauva alkoi pureskella purulelulaan, Savukin haki omansa. Olin niin tyrmistynyt tästä tilanteesta, etten tajunnut ottaa edes kuvaa todisteeksi.

Savu ja käpy talvella 2004.

Savulla oli muutamia hauskoja omituisuuksia, jotka jaksoivat aina naurattaa ja piristää, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt tai surullinen. Yksi oli kuusenalusteppaus, joka tapahtui niin, että Savu etsi sopivan kuusen, jonka oli oltava alaoksiltaan tuuhea, ja asettui sinne alle, ja alkoi sitten hieroa selkäänsä niihin oksiin. Näin:


Samaa maata oli tietenkin sen kuuluisa lambada:


Se tykkäsi myös kouhottaa lelujen, kuten käpyjen tai poronluiden, kanssa, heitellä niitä ilmaan ja komentaa niitä, suorittaen siinä välillä mielettömiä akrobaattisia balettikuvioita.


Elämä Savun kanssa ei ollut koskaan tylsää, ei silloinkaan kun katsoi kotiintullessaan sitä hävityksen kauhistusta, jonka pieni porokoira oli saanut aikaan aukomalla jauhopaketin, kaatamalla sekaan vesikupin ja riehumalla syntyneen taikinan kanssa ympäri tilaa, ja lopuksi nauttien kaiken syntyneen taikinan, joka vuorostaan oli sitten luonnonlakien mukaisesti tullut toisesta päästä ulos. Ei se kivaa ollut, mutta ei ainakaan tylsää, ja näin vuosia Savun poismenon jälkeen tuokin tapahtuma jo naurattaa.

Essu, Savu ja Lumo marraskuussa 2007.

Elimme Savun kanssa alati pienenevässä laumassa, kunnes loppuvuonna 2007, Essun kuoleman jälkeen meitä oli enää kolme; minä, Savu ja Savun parhaan ystävän Pasin tytär Lumo. Savu ja Lumo olivat aivan mainio parivaljakko, jossa Lumo oli selvästi alamainen ja Savu ylämainen, mutta hauskalla tavalla. Mitään kyräilyä tai nahistelua ne eivät koskaan harrastaneet, pois lukien ne kaksi kertaa jolloin Lumo yritti ison naudanluun tai leikkitörmäilyn yhteydessä ylentää itsensä, mutta palasi hyvin helposti takaisin ruotuun ilman mitään suurempaa riitaa. Niillä oli joka-aamuiset, -päiväiset ja -iltaiset ulkoriehunnat, ja illan päätteeksi vielä iltapainit matolla, ihan jokaikinen  ilta. Hetkellisiä laumanlaajennuksia lukuunottamatta näin mentiin loppukesään 2010 asti.

Iltapainit Lumon kanssa joulukuussa 2008.

Loppukesällä 2010 tapahtui kaksi asiaa; minä tapasin Elämäni Rakkauden ja Savu loukkaantui. Ei siis siitä elämäni rakkaudesta, päinvastoin, Savu piti hänestä kovasti ja suorastaan hurmasi tuon ihmisen, joka ei ollut aikaisemmin oikeastaan ollenkaan pitänyt koirista. Ikävä kyllä Savu loukkaantui ihan fyysisesti.

Sen vanha poikaystävä Pasi oli minulla hoidossa, koska Pasin kotona Lilli-koiralla oli kiima ja Lumo oli lähetetty vaihdossa Pasin kotiin, koska silläkin oli kiima. Meillä oli siis geriatriakerhon viikko, johon kuului leppoisia käppäilyitä metsässä ja kävelyteillä ja yleistä 12- ja 11-vuotiaiden pösilöintiä sisällä ja ulkona. Savu ja Pasi olivat aina olleet siitä erikoinen pariskunta, että ne saattoivat lähes tosissaan tapella jostain onnettomasta luunpalasta tai vastaavasta, vaikka Savu kuinka oli narttu ja Pasi uros. Vanhemmiten tuollainen hölmöily oli vähentynyt, mutta kyllä ne vielä onnistuivat pahoittamaan toistensa mielen vaikkapa ruokakupintarkistusasioissa tai siinä, kuka jättää viimeisen pissiviestin johonkin tolppaan. Sitten hetken päästä taas hömpötettiin menemään yhdessä iloisina. Yksi koiraelämäni hauskimpia ajanjaksoja - ja kuinkas sitten kävikään...

Elokuu 2010: Savu 12 v 5 kk ja Pasi 11 v 8 kk.

Eräällä päivälenkillä vanhukset leikkivät vähän tavallista riehakkaammin ja Pasi törmäsi Savuun aika voimalla kaataen sen maahan. Ei mitenkään pahannäköisesti, Savu ei edes ulahtanut, mutta myöhemmin katsoin videolta, että se jo siinä vaiheessa kääntyili katsomaan ja nuuhkimaan vasenta takajalkaansa. Mitään kummempaa tästä ei kuitenkaan seurannut, geriatriaviikko jatkui iloisena kunnes Savullakin alkoi kiima ja Pasin piti matkustaa kotiinsa.

Sitten Savu alkoi kompastella. Ihan tasaisella maalla kulkiessa sen vasen takajalka saattoi yhtäkkiä nytkähtää alta niin, että koko koira menetti tasapainonsa. Eläinlääkärillä löytyi vamma polvesta. Savu-polo kärsi hyvin tuskallisen taivuttelun ja rusentelun ja asfaltilla juoksutuksen vain vinkumalla vähän, mutta minulla alkoi jo siinä vaiheessa sydäntä puristaa. Entä jos… Eläinlääkäri oli kuitenkin toiveikas, lääkkeeksi määrättiin nivelvalmistetta pistoksina ja suun kautta sekä rauhallista remmiliikuntaa, ei mitään savumaista riehuntaa. 

Sitten eräänä päivänä Savu kompastui taas ja kauhukseni alkoi huutaa aivan suoraa huutoa, kammottavan eläimellisesti, tuskissaan. Se ryömi huutaen syliini ja tärisi kauttaaltaan, minusta ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes yhtäkkiä hiljeni ja lakkasi vapisemasta, nousi ylös, ravisteli ja jatkoi ruohotupon nuuhkimista kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lokakuu 2010.

Tällä kertaa eläinlääkäri löysi edelleen pahentuneen vamman polvesta, ehdotti leikkausta. Otetaan ensin koko koirasta röntgenkuvat, voit päättää sitten, hän rauhoitteli epäilevää minua (asunto hissittömän talon toisessa kerroksessa, melkein 20-kiloinen koira, miten siitä selviäisi). Elämäkumppanini rauhotteli myös, hänen talossaanhan oli hissi, voisimme muuttaa hänen luokseen, 

Ja sitten röntgenkuvasta löytyi tuomio. Spondyloosi, selkärankanikamien yhteensilloittuma. Todennäköisesti sen järkyttävän tuskanhuudon syy, ja siten este polvileikkaukselle. Savu ei voisi varata painoa leikatulle jalalle ties miten pitkään aikaan, mutta etuosa ei spondyloosin vuoksi kestäisi varaamista sekään, vaan voisi aiheuttaa vastaavia kipukohtauksia.

Ei tällaisen tilanteen kanssa voinut elää kauaa. Savulla oli paljon hyviä päiviä, jolloin se oli normaali, iloinen ja höpsö itsensä, mutta yksikin kivun ulvahdus sai minut itkemään epätoivosta. En voisi tehdä koiralleni, uskolliselle ystävälleni näin, en voisi pitkittää sen elämää niiden hyvien päivien toivossa, jos välissä olisi yksikin huono.

Viimeinen leikki. 2.11.2010.

Marraskuun toisena päivänä Savu yhtäkkiä ryhtyi aamulenkillä leikkimään Lumon kanssa. Se ei ollut tehnyt sitä moneen viikkoon, ei sen ensimmäisen kipukohtauksen jälkeen. Lumo oli ekstaasissa ja vaikka pelkäsinkin Savun satuttavan itseään, annoin koirien leikkiä. Ne näyttivät niin onnellisilta. Ne olivat niin onnellisia. Se teki minutkin onnelliseksi.

Seuraavana päivänä sanoin hyvästit elämäni koiralle. Se nukahti rauhallisesti syliini, hännänpäätään hitusen heilauttaen, aivan kuin aina ennenkin minua lohduttaessaan.

Savu oli hieno koira, joka johdatti minut kaikenlaisiin seikkailuihin ja uusiin ystävyysuhteisiin, oli tukenani monina hankalina aikoina ja ilonani ihan päivittäin yli kahdentoista vuoden ajan. On ihmeellistä, miten suuri merkitys yhdellä pienellä koiralla voi ihmiselämälle olla. Toivon vain nöyrästi, että itse olin kaiken sen kiintymyksen ja luottamuksen arvoinen.

Savu 19.3.1998-3.11.2010

****

Hetkiä Savun elämän varrelta

Kolmeviikkoinen Savu. Voiko olla somempaa.


Toukokuu 1998. Ulda on Savua vain 11 päivää nuorempi.


 Kesäkuu 1998

Heinäkuussa 1998, Savu jotenkin erottuu porukasta...


  Syksyllä 1998. Kaikenlaisten objektien kantaminen on kivaa.

1-vuotias. Kyllä kai siitä vielä ihan koira tulee…

Kevättalvella 1999 Fannin ja Essun kanssa. 


Agirodussa 1999: kaikki 1-vuotiaita (Ulda, Fanny, Savu, Nanu).


Ensimmäisissä poropaimennuskisoissa 2000 (sijoitus 7.).
Kuva: Leena Partanen

Heinäkuussa 2000, ensitapaaminen Pasin kanssa. Kuvassa myös Savun äiti Geeni.


 Syyskuu 2001. Ensimmäistä kertaa Lapissa.
Kuva: Marika Laurila



Lemmenjoella 2002.

Vähän evästä. Tammikuu 2004.
Kuva: Marita Vokkolainen


Tammikuussa 2004, reissusta palaamassa Pasin kanssa.
Kuva: Marita Vokkolainen

"Mummolassa" keittiöapulaisena keväällä 2004.


6-vuotias.

Herajärven kierroksella toukokuussa 2004. Oho hups.

Kyä lähtee.

Bikinilook kesältä 2004.


Kesällä 2004 Pasin kanssa. 

Vielä mahtuis. Kesä 2004.

Liekin kanssa pellolla elokuussa 2004.

Päällikön oikeuksia. Syksy 2004.

Kolmen kopla marraskuussa 2004.

Maritan kannustusta hiihtoretkellä helmikuussa 2005.

Niin tyypillinen Savu-ilme. Iloa ja vauhtia!

Posse, maaliskuu 2005.

Birdie nam-nam.

7-vuotias.



Uimahommia Essun kanssa kesällä 2005.

Lumoa vastaanottamassa marraskuussa 2005.


Liekki ja Savu 1.1.2006.

Savun paras lauma tammikuussa 2006.

Kesällä 2006.

Savu muuttaa, joulukuu 2006.

Posse keväällä 2007.

Retkikoira lepää. UKK-puisto, kesäkuu 2007.

Roihu-vauvan leikkitätinä kesäkuussa 2008.

Ehkä joku ravintomolekyyli on jäänyt tänne.

Lumon kanssa Valmarinniemessä kesällä 2008.

Retkeilyvalio Muotkalla syyskuussa 2008.

Jäätanssia Lumon kanssa talvella 2009.

Kaikki on ravintoa, minkä voi syödä.

En ymmärrä miten nuo jäljet sängyllä minuun liittyisivät.

11-vuotiaan retkeilyvalion viimeinen hiihtovaellus (Pöyrisjärven erämaa, huhtikuu 2009):




Voitaisko koirat, ainakin 11-vuotiaat, ruokkia ensin?


Joukon johtaja.

En jaksais!

Niin Savua.

Silkkikuono.

Kesällä 2009, vähän ennen kuin Savu säikäytti minut sairastumalla äkillisesti ja vakavasti . ja parantui sitten yhtä äkillisesti noin tuntia ennen kuin olisin ajanut takaisin Urjalaan eläinlääkärille viimeistä matkaa varten…

11,5-vuotiaan retkeilyvalion viimeinen vaellus (Muotkatunturien erämaa, syyskuu 2009):




Etuoikeuksia.

 
Tammikuu 2010.


Pesäkoloa tässä pennuille katselen.

12-vuotias.


Pikkuisen vain kävin talon alla möyrimässä.

Posse, maaliskuu 2010.

Ilme. Niin rakas.

Kuusenalusteppailua.

 Toukokuussa 2010 Lilliä ja Pasia tapaamassa.

Toiseksiviimeistä kertaa ryhmäkuvassa. Kesäkuu 2010. 

Savu sai lahjaksi haisunäädän. 

Kesäillan uni. Heinäkuu 2010.

Polvi rikki, mutta elämä maistuu vielä. Lokakuu 2010.

Viimeinen ilta. 2.11.2010.